TUOKSUJEN VUOSI

Pakkomielteeni tunkeutuu alitajuntaani ja syvä pelko valtaa kehoni.

Tämä on kertomuksen seitsemäs osa. Edellinen osa on luettavissa täältä, aloitusosa täältä.

Helmikuu

Olin alkanut nähdä unia. Painajaisia. Pahoja unia siitä, ettei sisälläni kasvanutkaan ihminen vaan jokin painajaismainen olento. Unet saivat minut tuntemaan syvältä ravistavaa kauhua enkä koskaan olisi uskaltanut mainita niistä edes miehelleni. Onneksi hänellä oli aina ollut hyvät unenlahjat, eikä hän milloinkaan havahtunut yöllisiin, tukahtuneisiin huutoihini.

Unessa olento kaivautui vatsapeitteideni lävitse samalla tavalla kuin Alien-elokuvien olennot. Se teki kipeää, mutta pahinta oli tajunnan säilyminen. Oli sanoinkuvaamattoman kamalaa katsoa, kuinka olento mulkoili minua verkkosilmillään ennen kuin se kipitti jonnekin vuoteen alle piiloon. Joskus olentoja tuli minusta ulos vain yksi. Joskus niitä pursusi ulos sisuksistani vuolaana, tummana ja ehtymättömänä virtana aina siihen asti että heräsin omaan huutooni.

Eniten minua ahdistivat unet, joissa varsinainen synnytys tapahtui normaalisti. Kätilöt ojensivat vastasyntyneen lapsemme mieheni syliin ja hän hymyili niin ylpeänä, että silmäni kostuivat pelkästä myötätunnosta. Kaikki sujui täydellisesti siihen asti, kunnes mieheni laski lapsemme viereeni ja näin, ettei se ollutkaan ihminen. Silti erotin synnyttämäni, limaisen ja kovakuorisen olennon kimmeltävistä silmistä kuvastuvaa rakkautta äitiään kohtaan, minua kohtaan.

Sekään ei ollut kamalinta. Eniten kauhistuin herättyäni sitä, kuinka syvää rakkautta olin tuntenut vieressäni olevaa, kuvottavaa olentoa kohtaan ja miten halusin palata takaisin uneeni olennon luokse.

Tiesin vain yhden syyn sille, miksi ötökät valtasivat uneni. Syynä oli pakkomielteeni miestäni pistäneen ludelajin selvittämiseen. Jälki hänen kädessään ei ollut vieläkään kadonnut kokonaan. Pistoskohta ei enää punottanut, mutta siinä oli yhä selvä paukama. Hän raapi sitä vieläkin silloin tällöin.

Olimme käyneet yhdessä kirjastossa, kahdestikin, mutta emme edelleenkään tienneet, minkälainen lude oli kyseessä. Vastaavanlaista ei tuntunut löytyvän mistään. Se ei ollut nokkosviitta-, eikä tarhakauluslude. Lygus -suvun edustajat eivät nekään tuntuneet sopivan, vaikka olin nähnyt niitä monesti ulkona liikkuessani. Varjoluteita pidin hyvin epätodennäköisenä, koska niistä suurin osa kipitti vain maanpinnalla. Useimmat nokkaluteet olivat aivan liian pieniä, verkkoluteista puhumattakaan. Väritys oli kirkkaampi kuin yhdelläkään naskaliluteella, joskin lähikuvissa juuri naskaliluteilla oli erityisen pelottava imukärsä, josta ne kai olivat nimensäkin saaneet. Lehväluteet olisivat muutoin voineet tulla kyseeseen, mutta ne olivat kuulemma liian leveitä. Samasta syystä se ei voinut kuulua typpyluteiden heimoon. Olimme etsineet käsiimme muiden maiden ja maanosien nivelkärsäisiä käsitteleviä teoksia, mutta niitä tutkittuamme olimme vain enemmän ymmällämme.

Se minun täytyi myöntää, että lämpimimmillä alueilla lajien monimuotoisuus oli vieläkin hätkähdyttävämpää. Esimerkiksi Thaimaassa oli lajeja, jotka tuntuivat kirkkaiden väriensä ja kummallisten ulkomuotojensa vuoksi epätodellisilta, vain vilkkaan mielikuvituksen tuotoksilta. Jotkin ihan oikeasti muistuttivat enemmän karamelleja kuin hyönteisiä. Elintavoistakin opin uutta kun luin miten Belostomatinae alaheimon jättivesiludenaaraat munivat koiraiden selkään. Ihanan tasa-arvoista vanhemmuutta.

Pelkäsin, etteivät uneni jättäisi minua rauhaan, ennen kuin saisimme vastauksen. Menin niinkin pitkälle, että lähestyin yliopistojen ja luonnontieteellisten museoiden tutkijoita saadakseni selvyyttä lajista. He kaikki sanoivat samaa, ilman hyvin yksityiskohtaista kuvausta, valokuvaa tai näyteyksilöä he olivat käytännössä voimattomia. Kysyin heiltä, eivätkö he voisi vilkaista pistoskohtaa, jolloin he sanoivat, ettei yksikään luteen pisto voinut kivuliaisuudestaan huolimatta näkyä kuukausien päästä. Yksi jopa naurahti minulle selittäessäni asiaa hänelle ja sai minut loukkaantumaan.

Mieheni hermostui kun otin asian puheeksi aina uudelleen ja siksi jatkoin tutkimuksia hänen selkänsä takana. Jos maailmassa oli arviolta neljäkymmentätuhatta erilaista ludelajia, ei niiden läpikäymiseen voinut mennä loputtomasti aikaa. Suomalaiset ja lähiympäristöjen lajit olimme jo kyenneet tavalla tai toisella sulkemaan pois. Se teki jo tuhatkunta lajia. Ehkä tämä oli jokin eksoottisempi, joka oli matkannut Suomeen lentokoneen tai rahtikontin kyljessä.

Muualla maailmassa esiintyi myrkyllisiä luteita, joten yksi sellainen olisi hyvin voinut tulla kyseeseen. Pelkäsin eniten lajeja, jotka levittivät ihmisiin loisia. Pahamaineisin loisista aiheutti Chagasin tautia. Jotkin ihmisistäkin verta imevät lajit levittivät taudin aiheuttavaa alkueläintä, joka siirtyi verenkierrosta sisäelimiin ja aiheutti oireita tyypillisesti vasta siinä vaiheessa kun mitään ei enää ollut tehtävissä. Onneksi tautia levittäviä luteita ei elänyt lähelläkään meitä vaan ne olivat trooppisten alueiden ongelmia. Silti se tarkoittanut, ettei jokin toinen laji olisi voinut levittää jotain toista loista. Ajatus nosti puistatuksen iholleni.

Mieheni oli sanonut, etteivät lääkärit uskoneet piston yhteyttä hänen veriarvojensa heilahteluihin. Epäilin, oliko hän edes ottanut aihetta puheeksi. Hän oli kertonut, että arvot olivat alkaneet hiljalleen tasaantua itsestään. Oliko tämä lopullinen totuus? Mietin, oliko hän edes käynyt seurantatutkimuksissa.

Näin aikamme kulki eteenpäin ja talvipäivät vähenivät tuskastuttavan hitaasti. Talvella kaikki tuoksui haalealta, paitsi aurinkoisten päivien pakkaslumi. Se oli raikas ja piristävä. Olisin monesti halunnut syödä lunta, mutta pelkäsin liikaa että olisin saanut lumeen kerääntyneistä epäpuhtauksista vatsataudin.

Seuraava osa on luettavissa täältä.