Olen todennut, että voimakkaat psyykkiset kokemukset heijastelevat samalla voimalla koko kehossa. Ne saavat sydämen kiihdyttämään paikallaan ollessakin, hengen salpautumaan, ihokarvat kurottautumaan irti juuristaan, suun aukeamaan autonomisesti. Ne saavat kaiken sen hetken ulkopuolelta unohtumaan.

Ajoin muutama päivä sitten 1300 kilometriä silloisesta sijainnistani pohjoisemmaksi. Matkani kulki Jyväskylän, Rovaniemen, Kilpisjärven ja Skibotnin kautta Skjervøyn kylään, jossa lumi oli vasta hetkeä aiemmin peittänyt kadut. Jälleen kerran lappilainen vieraanvaraisuus oli johtanut minut paikkaan, jonne en olisi ehkä koskaan ymmärtänyt tai voinut lähteä.

Matkaan sisältyi pelastuspuvussa ja karvalakissa käyskenteleminen assistentin roolissa kahden päivän ajan. Jalkojen alla oli maan sijasta veneen kansi sekä vellova avomeri, jonka pystyin selättämään ainoastaan matkapahoinvointilääkkeen voimin. Ensimmäisenä aamuna näimme punertavan auringonvalon vuoren seinämissä, toisena kaamoksen harmauden kaikki sävyt. Viisi silmäparia etsi jatkuvasti horisonttia rikkovaa evää tai korkealle ilmaan nousevaa kasteista puhallusta.

Ensimmäisen päivän hämärtyessä kaksi terävää evää pyyhkivät meren pintaa ja katosivat. Lopulta vettä halkovia mustia kolmioita oli kahdella eri ilmansuunnalla. Uudestaan ja uudestaan tunsin vilunväreistä lähtien kaiken yllä mainitun, kun näin mustavalkoisten eläinten nousevan pintaan. Edes kaksi kertaa massiivisemmat, aiemmin aamulla nähdyt ryhävalaat eivät herättäneet samanlaista tunnetta.

Viehätyin 90-luvun alussa Free Willy -elokuvat katsottuani miekkavalaisiin lapsuuden kiihkomielisyydellä ja haaveilin siitä lähtien villin miekkavalaan näkemisestä. Ei ihme, että tämän ajan odotettuani ei edes rutiininomainen valokuvaaminen ottanut onnistuakseen. Laatukriteerini täyttävät kuvat otetaan toivon mukaan jokin toinen päivä, kun uudelleen kohdataan.

Joskus ne toteutuvat, unelmat. Ne pitkäaikaisimmatkin, lapsuudesta saakka mukana kulkeneet. Onneksi voi aina unelmoida uutta.