Kuva: Krista Ylinen

Valokuvaajankin tulee osata hellittää otettaan kameran kahvasta. Vaikeaa se kyllä toisinaan on. Koen, että vahvemmat muistijäljet jäävät niistä tilanteista missä on valokuva apuna. Näin ollen houkutus on suuri, kun haluaa elää jonkin näkemänsä ja kokemansa uudelleen.

Kuitenkin, valokuvaus syö läsnäoloa. Kameran takana on vähemmän läsnä kuin silloin, kun ei ole etsintä edessä. Paikalla toki, mutta ei samalla tavalla.

Mitä pidemmälle aika kuluu, sitä tärkeämpänä sen koen. Puhdasta ja esteetöntä läsnäoloa me lopulta janoamme niin itseltämme kuin toisiltammekin. Sitä, että saamme hengittää syvään ja todeta, että tässä sitä ollaan – yksin tai yhdessä. Luonnossa, kotona, matkalla.

Valokuvat eivät ole koskaan pystyneet kuvaamaan sitä miten tärkeitä tietyt hetket ovat minulle olleet. Niissä hetkissä, kun olisin voinut talletettavien konkreettisten muistojen kautta sitä osoittaa, en ollut etsimen takana vaan aidosti hetkessä kiinni. Auringonlaskussa kävelemässä rannalla heräävän yön äänten saattelemana. Paahteisessa teltassa rinkan rinnalla juhannusyönä. Kivikkoisella polulla kulkemassa vailla pysähdyksiä. Moottorikelkan kyydissä matkustajana Lapin metsäisillä vaaroilla.

Elettävä elämä menee intohimona valokuvien edelle.

krista ylinenkrista ylinen photographyvalokuvia suurempi intohimovuosi(a) pohjoisessa