Kuva: Krista Ylinen

En tiedä viisastumisesta, mutta eletty elämä tuntuu vanhemmiten kokonaisvaltaisemmalta. Kuin osaisi kohdata kaiken yksityiskohtaisemmin, edeltäviä vuosia välittömämmin ja pelottomammin. Ja miten voimakkaita muistijälkiä merkitykselliset hetket myös tuottavat: taakse jäänyt polttelee verkkokalvoilla, vaikka olisin jo ajallisesti ja maantieteellisesti kaukana. Kuin alleviivatakseen sen, mitä muistan silmin nähneeni, elää keho aina samanaikaisesti kokemuksen uudelleen jokaisen solun tasolla. Muistot tuntuvat toisinaan yhtä elävältä kuin nykyhetki.
Havahduin hereille teltassani aamuneljältä viime heinäkuussa. En ollut nukkunut hyvin – kuten olettaa saattoikin jo edeltävien viikkojen perusteella – mutta tuona yönä myös vallitsevat olosuhteet haastoivat: polttiaiset olivat löytäneet tiensä makuupaikkaani ja yön yli kanssani valvonut aurinko oli paahtanut ja pakannut rajallisen ilmatilani. Tuntui tukahduttavalta. Avasin ensimmäisen vetoketjun abiskoon, toisen abiskosta ulos.

Ohuen kankaan ulkopuolella avautui pysähdyttävän kaunis maailma. Hengähdin syvään ja astuin ulos. Aamukaste kiipesi housun lahjetta ylös joka askeleella laaksossa kulkiessani. Tänne minut olisi saanut unohtaa.

Loimut olivat jo hiljalleen väistymässä kauemmas pohjoiseen. Pakkanen koetteli. En yleensä kuuntele musiikkia luonnossa ollessani, mutta tällä kertaa vaimea tuuli peittyi kuulokkeideni äänimaailman taakse. Hetki vielä ennen kuin palaisin autolleni ja ajaisin majapaikkaani nukkumaan. Tähän maailmanaikaan hereillä olivat enää luontokuvaajat, humalaiset, taksikuskit ja rakastavaiset. Astuin sivuun puhtaalle, heikosti kannattelevalle lumelle ja laskeuduin hitaasti selälleni. Samalla hetkellä ääretön täytti kaiken mitä näin. Enkä saanut rauhaa ajatukselta: kunpa olisin voinut näyttää tämän.

Elän parhaillaan arkeani Lahdessa. Se on erilaista kuin elämä aiemmin, kaikilla tavoin. Mutta kuten pohjoisessa tapaamani ihminen kauniisti sanoi, taidan asettua sulavasti sinne, minne ikinä menenkin. Aamusali ja -sauna, kahvia ja Omar-munkki ennen töihin lähtöä. Niin paljon mistä olla kiitollinen.

Valehtelisin, jos kieltäisin kaipaavani kuitenkin myös mennyttä. Tuolloin sain elää hetkistä, tänään rikkaista muistoista.

”Haluan olla se joka vanhainkodissa kertoo tarinoita, en se, joka vain kuuntelee.” Niin minäkin. Joko lähdetään, koskaan ei ole liian myöhäistä nousta junaan uudelleen. On niin monta paikkaa minne unohtua, niin paljon näytettävää.

joko mennäänkrista ylinenkrista ylinen photographylofootitvuosi(a) pohjoisessa