Kokeile joskus kirjoittaa selaimen hakukenttään luontoon.fi. Etsi Suomineidosta alue, jonka olet halunnut nähdä ja kartoita siellä olevat autio- ja päivätuvat. Pakkaa mukaasi vain tarpeellinen. Vaikka joku auttaisi sinua varusteiden valinnassa, lähde lopulta kuitenkin yksin.

Pidä kynnys matalana. Kaikki tuvat eivät sijaitse erämaassa, vaan saatat jo muutaman minuutin päässä ajotieltä kopistella tuvan rappusilla kenkiäsi. Pääasia on, että kuljettu matka on vienyt perusarjen ulottumattomiin.

Tuvissa elämä yksinkertaistuu. Polttopuiden hakkaaminen, kiehisten työstäminen, kamiinan sytytys. Lumen sulattaminen vedeksi ja ruuanlaitto trangiassa. Kahvia. Vieraskirjan ja sen välissä repsottavien irtolehtien lukeminen alusta loppuun. Kamiinassa olevan tulen ylläpitoa ja sen avulla lämmönsäätely tuvassa. Makuualustan ja makuupussin asettaminen laverille, päivälepo. Jälleen tuoretta kahvia ja ikkunasta avautuvan hiljaisen metsämaiseman katselua.

Lisää polttopuiden hakkaamista – sekä tekemisen mielekkyyden että tarpeen vuoksi. Yhtä tärkeää kuin omien jälkien siivoaminen, on muistaa jättää valmiita polttopuita ja sytykkeitä myös tuleville. Istuminen lattialla kamiinan edessä liekkiä katsellen. Lähimetsässä samoilu ja kuukkelin kanssa juuressipsien jakaminen. Iltapuuro, hampaiden pesu tuvan viileällä terassilla ja nukkumaanmeno.

Klo 6.00 herääminen uuteen samanlaiseen päivään auringonvalon tulviessa tuvan ikkunasta sisään.

Olen kiitollinen siitä, että lapsuuteni automatkat tuntuivat kuolettavan pitkiltä. En ole koskaan pystynyt lukemaan tienpäällä, joten kaikki matkustukseen käytetty aika kului joko seuraleikkien muodossa tai vain puhtaasti tylsistyen. Onneksi jouduin jo tuolloin tutustumaan mitääntekemättömyyteen. Nyt hieman vanhempana mobiilidatan poislaittaminen ja yksinkertaisesti oman ihon alla oleminen ei tunnu pelottavalta vaan tavoiteltavalta tilalta. Että ehtisi asettua – vertauskuvallisesti – sen kuolettavan tylsän auton ikkunan taakse istumaan tunneiksi. Että saisi käyttää tovin kirvestä, ulkohuussia ja omia ajatuksiaan.

Helpompaa olisi vain juosta ruuhkassa kuin elää ajoittain askeettisemmin, kuukkelit seuranaan. En tiedä kummassa todennäköisemmin voi huonommin, joko jatkuvassa kiireessä vai siinä että välillä pysähtyy raottamaan kiireessä lätkittyjä laastareita. Uskon, että mikään haava ei parane, jollei se saa välillä happea. Tai onni tule eletyksi, ellei sen kokemiselle anna aikaa. Mikä olisikaan parempi paikka näille kuin syrjäinen autiotupa.