Kun mättäät ovat sinisenään mustikoita, asiat ovat hyvällä tolalla.

Mustikka on kukkinut ja marjat ovat raakileina. Siksi Metsäntutkimuslaitos (Metla), tiedottaa juuri näihin aikoihin tulevasta mustikkasadosta.

Mustikka aloitti tänä vuonna kukintansa Savitaipaleella Etelä-Suomessa 19. toukokuuta, keskimääräiseen aikaan. Vuosittaista vaihtelua on jonkin verran; vuosina 2007 ja 2008 kukinta alkoi Etelä-Suomessa jo 10. toukokuuta.

Lämpö pistää kukka-aiheisiin vauhtia.

”Jos mennään hellerajan yli, tehoisan lämpötilan summan kertyminen on jyrkkää ja mustikka reagoi siihen erittäin nopeasti”, vanhempi tutkija Kauko Salo Metlan Joensuun toimipaikasta kertoo.

”Hellejaksolla kukat voivat puhjeta kahdessa kolmessa päivässä ja samaan aikaan alkavat lehdetkin aueta.”

Kukat kertovat

Salo on koordinoinut maamme marjasatotutkimusta vuodesta 1997.

Viime vuosina tutkimusmetsiä ja -soita on ollut 100–120 Etelä-Suomesta Lappiin. Niistä 50:ssä on tutkittu mustikkasadon kehittymistä.

”Jokaisessa metsässä on viisi neliömetrin kokoista pysyvää koeruutua, joilta avustajat laskevat mustikan kukat, raakileet ja kypsät marjat, jotka saa syödä”, Salo nauraa.

”Olemme ainut tutkimuslaitos Suomessa, jossa tutkimuskohteen saa syödä käsittelemättä.”

Laskijat ovat Metlan toimipaikkojen ja yliopistojen tutkimusasemien henkilökuntaa sekä 4H-organisaation nuoria.

Tulokset lähetetään heti maastoretken jälkeen MASI- (MArjat ja SIenet)tietokantaan, jossa Salo laskee, minkälainen mustikkasato eri puolille Suomea on odotettavissa ja milloin marjat ovat poimittavissa.

Satotason määritelmät ovat erittäin heikko, heikko, keskinkertainen, runsas ja erittäin runsas.

Keskinkertaisen sadon muodostumiseen kukkia pitää olla keskimäärin 80–150. Runsas sato edellyttää yli 150 kukkaa ja erittäin runsas yli 300 kukkaa.

Raakilevaiheessa satoennuste voi tarkentua. Keskinkertainen sato edellyttää 51–100 raakiletta ja runsas yli sataa. Jos koeruuduilla on keskimäärin 100 kypsää marjaa, sato on sillä paikalla runsas.

”Satotiedotteesta on tullut median lempilapsi”, Salo sanoo. ”Onhan asiakkaina miljoona suomalaista.”

Marjat kypsyvät noin kahden kuukauden kuluttua kukinnan alkamisesta.

Joka kymmenes marja koppaan

Mustikkasadot vaihtelevat vuosittain. Mielenkiintoista on, että hyvät ja heikot satovuodet näyttäisivät vuorottelevan.

Salon mukaan poimintakelpoinen raja menee noin 15 kilossa hehtaarilla. Hyvänä tai erittäin hyvänä vuotena marjoja on 10–20 kiloa tätä enemmän hehtaarilla.

Vuodesta 1997 lähtien hyviä marjavuosia ovat olleet 1997, 2000, 2001, 2003, 2005 ja 2007. Vuonna 2011 päästiin lähelle 30 kiloa hehtaarilla.

Viime vuosien parhaat hehtaaria kohden lasketut sadot kypsyivät 1997 (lähes 40 kiloa) ja 2005 (35 kiloa), kun taas vuodet 2010 (9 kiloa), 2008 (12,5 kiloa) ja 2004 (12 kiloa) olivat heikkoja vuosia.

Kahden vuoden takainen huono mustikkavuosi johtui edellisen vuoden syksystä, joka oli sateinen ja kylmä. Keväällä tulivat lisäksi hallat ja myös pölytys epäonnistui.

”Edellisenä talvena lumi suli joulun aikoihin ja vesi valui kimalaisten maapesiin. Sen jälkeen tulivat 30 asteen pakkaset ja pölyttäjät jäätyivät koloihinsa”, Salo kertoo.

Valtakunnallinen mustikkasadon määrä on 12 seurantavuoden (1997–2008) aikana vaihdellut 92 miljoonasta kilosta 312 miljoonaan kiloon. Ihmiset poimivat sadosta keskimäärin kymmenesosan.

Keräysinto vaihtelee eri puolilla Suomea. Itä-Suomessa ja Oulu–Kainuu-alueilla poimitaan eniten, Lapissa vähiten.

Karhun marja

Mustikka pudottaa lehdet talveksi, mutta se pystyy yhteyttämään varrellaan ja on valmis kukkimaan aikaisin keväällä lehtien puhjetessa.

Salon mukaan mustikka onkin tarmokas ja terhakka. ”Se on metsän tärkein kasvi.”

Ihminen pärjää ilman mustikkaa, mutta nisäkkäämme ja metsäkanalintumme tarvitsevat niitä ravinnokseen. Esimerkiksi karhu voi syödä 20 kiloa mustikoita päivässä.

”Kun pari vuotta sitten mustikkasato oli heikko, sanoin että tästä ei karhu tykkää. Se tulee syksyllä nälkäisenä pihoille syömään omenat kuten tulikin.”

Karhu syö mustikoita kauhomalla kämmenillään. Marjat ja osa varvuista jäävät kynsien väliin kuin poimurissa.

Karhun lisäksi mustikoita popsivat monet muutkin nisäkkäämme. Mäyrä ja supikoira tunnetaan marjastajina, mutta mustikassa käyvät myös kettu ja orava.

Marjat ja itse varvikko ovat erittäin tärkeitä myös metsäkanalinnuille.

”Metsäkanalintumme tekevät pesän varvikkoon tai sen välittömään läheisyyteen”, Salo selittää.

”Kun poikaset kuoriutuvat, ne pysyttelevät varvikon suojissa ja napsivat siellä kuhisevia hyönteisiä. Ja heti kun mustikat kypsyvät, linnut rupeavat syömään niitä.”

Monia epävarmuustekijöitä

Mustikan koettelemukset alkavat jo syksyllä. Jos on sateista ja kylmää tai kuivaa ja kuumaa, mustikalla ei ole voimia kukka-aiheisiin. Kesällä se näkyy marjattomina kasvustoina.

Seuraava koettelemus on talvi. Jos lunta on talvella vain vähän, mustikka voi kärsiä kovilla pakkasilla.

”Lumi on boreaalisella havumetsävyöhykkeellä luonnon oma eriste, jota parempaa ei ole.”

Kevätkin koettelee. Pahin vitsaus on halla. Jo 3,5 asteen pakkanen palelluttaa nuput tai auenneet kukat.

”Pienemmätkin pakkaset riittävät tuhoamaan mustikan kukat, jos kylmää on peräkkäisinä päivinä”, Salo huomauttaa.

Mustikan kukinta kestää keskimäärin viikosta puoleentoista. Se on kriittistä aikaa. Jos halloista selvitään, pölyttäjien vähyys voi vielä romahduttaa sadon.

Ja ehkä vieläkin tärkeämpää on kukkien ja pölyttäjähyönteisten kohtaaminen.

Lämpiminä keväinä mustikka räväyttää kukkansa aikaisin auki, mutta kimalaiset viipyvät vielä maapesissään. Kun ne viimein ovat valmiita kömpimään maan pinnalle, mustikat ovat jo kukkineet.

Pölytystä haittaavat myös tuulet ja rankkasateet, jotka estävät hyönteisten lennon.

Marja-aikana saattaa puolestaan vaivata kuivuus.

”Mustikka tarvitsee kosteutta, kuivuus rypistää marjat tai pudottaa ne jo raakileina maahan.”

Kuivuus vaikuttaa myös marjan kokoon. Yksi marja painaa keskimäärin 0,35 grammaa, ja jos kosteutta ja lämpöä on sopivasti, marjan paino voi nousta 0,4 grammaan. Kuivassa se jää alle 0,3 gramman.

”Ero näyttää pieneltä, mutta kun on kyse miljoonista kiloista, on sen merkitys mustikoita syöville eläimille suuri.”

Lisäksi on tukku pienialaisia paikallisia ongelmia. Talvehtivista perhosista eräät kääriäiset munivat mustikan kukkiin ja niiden toukat vioittavat marjoja.

”Kolme vuotta sitten kangastalvikääriäinen oli yleinen Punkaharjulta Kainuuseen ja niiden toukat verottivat mustikkasadosta paikoin 20 prosenttia”, Salo kertoo.

”Sitten on kilpikirvoja ja lukuisia sienitauteja, joiden pelätään vain lisääntyvän.”

Sama paksu lumipeite joka suojaa mustikkaa varjelee myös monia talvehtivia mustikan tuholaisia.

”Viholliset ovat aina pikkuisen edellä. Siinä missä mantukimalainen myöhästyy, kääriäinen ehtii kyllä.”

Peittävyys vähentynyt

Mustikka lisääntyy sekä siemenestä että kasvullisesti maavarsiston avulla, joka on ensisijainen levittäytymistapa. Vauhti voi olla kaksi, kolme metriä kymmenessä vuodessa.

Mustikka muodostaa isoja klooneja, joissa kaikki yksilöt ovat toisensa kopioita.

”Suurin osa, jopa 80 prosenttia mustikasta, on kuitenkin maan alla, joten se selviytyy lievistä metsäpaloista melko hyvin mutta heikommin kuin puolukka.”

Avohakkuut ovat tuhoisia. Kun puu korjataan pois, maan pinta kuivuu ja mustikan lehdet ruskistuvat. Sato romahtaa ja kestää useita vuosikymmeniä ennen kuin sato on ennallaan.

Lisäksi metsätyökoneet rikkovat mustikkakasvustoja. Kloonit pienenevät ja kasvullinen lisääntyminen heikkenee.

Mustikan peittävyydet ovatkin vähentyneet; 1950-luvulla peittävyys oli 15–20 prosenttia, mutta nyt peittävyys on enää kahdeksan prosenttia.

”Syy on metsien rakenteen muutoksissa: metsäalueita on uudistettu avohakkuilla ja muun muassa rakentamalla metsäautoteitä, jotka ovat pirstoneet metsät”, Salo sanoo.

Myös metsänkuvamme muuttuu ilmasto-olojen muuttuessa. Kuusi ja mänty vetäytyvät kohti pohjoista ja lehtipuut valtaavat alaa. Metsänpohja heinittyy ja myös mustikka pakenee yhä pohjoisemmaksi.

Salon mukaan mustikan geneettinen sopeutuminen oloihimme onkin ehkä vielä kesken. Pelkästään aikainen kukinta tuo lukuisia ongelmia.

”Mustikan pitäisi kukkia puolukan tapaan vasta kesäkuun puolessa välissä. Silloin se olisi vahvoilla.”

Toisaalta aikainen kukkija saa kilpailuetuja. Myöhemmin kesällä vaatimaton kukka saattaisi hukkua luonnon väriloistoon.