Keväällä julkaistiin kansallinen pölyttäjästrategia ja toimenpidesuunnitelma, ja niiden myötä tänä kesänä aloitettiin koko maan kattava pölyttäjäseuranta. Perhos- ja kimalaiskantoja seurataan harrastajavoimin vakioitujen linjalaskentareittien avulla. Maastoon rannikoilta tuntureille on myös asennettu värimaljapyydyksiä, joiden keräämällä aineistolla saadaan kuva erakkomehiläisten ja kukkakärpästen kannoista ja lajistosta.

Lajistoselvitykset ja kantojen seuranta ovat toki tärkeitä, mutta kiireellisempi ja haastavampi urakka on pölyttäjien elinolojen kohentaminen. Pölyttäjä­strategiassa ykkösluokkaan nostettuja toimia ovat muun muassa elinympäristöjen hoito, kunnostaminen ja lisääminen, kasvillisuuden monilajisuuden kasvattaminen, sekä kivennäismaalaikkujen ja lahopuun lisääminen. Kiireellistä on myös pölyttäjille haitallisten painetekijöiden, kuten kasvinsuojelu­aineiden ja hyönteismyrkkyjen sekä vieraslajien leviämisen vaikutusten vähentäminen. Tuttuja toiveita liittyen yleisemminkin luonnon monimuotoisuuden säilyttämiseen. Mistä tekijät, rahat ja tahto näiden toteuttamiseen? Paljon voidaan tehdä valtion ja kuntien toimestakin, mutta kovin moni asia jää viljelijöiden, metsän- ja muiden maanomistajien – siis tavallisten kansalaisten varaan.

On pölyttäjien, ihmisten ja koko luonnon kannalta huono yhtälö, että kiireellisimmiksi luokitellut toimet ovat tuomittuja toteutumaan hitaimmin. Moniin pinttyneisiin käytäntöihin, toimintatapoihin ja tärkeys­järjestyksiin tarvitaan muutos kestävämpään. Meidät kaikki tarvitaan mukaan talkoisiin.

Tänä kesänä mesipistiäisiä, erityisesti kimalaisia on ennakkoarvioiden mukaan ollut tavallista vähemmän ainakin eteläisessä Suomessa. Kyllä niitä vielä näkee, mutta loputtomiin pölyttäjät eivät kestä elin­olojensa jatkuvaa huononemista.