Vanhassa mustavalkokuvassa vuodelta 1956 katse kiinnittyy Helsingin Seurasaaren sillalla lintuja ruokkivaan presidentti Urho Kekkoseen. Vähemmälle huomiolle jää kädeltä ruokaa hakeva lintu, töyhtötiainen. Töyhtötiainen oli Helsingin Seurasaaressa aikoinaan jopa runsas, niin kirjasi vihkoonsa muun muassa 13-vuotias tuleva metsätutkija Erkki K. Kalela vuonna 1923. Viime vuosilta lajista on Seurasaaresta hyvin vähän havaintoja, viimeisin tiira.fi:n mukaan vuodelta 2015.

Töyhtötiainen on hömötiaisen tapaan vähentynyt huomattavasti viime vuosina, ja moni näennäisesti sopiva pesimäpaikka on hiljentynyt töyhtötiaisen pontevan trillimäisistä äänistä. Syitä on luultavasti monia. Töyhtötiaisen suosimia vanhoja männiköitä on jäljellä vähän. Nuoret talousmetsät eivät tarjoa töyhtötiaiselle riittävästi ravintoa saati pesäkoloja. Ehkäpä ravinto- ja kolokilpailukin runsastuneiden sini- ja talitiaisen kanssa vaikuttaa taustalla.

Pelottavimpia ovat kuitenkin silmin vaikeasti havaittavat ympäristömuutokset, jotka toistaiseksi tunnetaan varsin huonosti. Kuten luontokuvaaja Heikki Willamo kirjoittaa jutussa Metsä minussa (SL8/2020): ”Muutos on salakavala…Kaikki näyttäisi olevan kunnossa, mutta onko sittenkään?…Onko lahopuiden sisuksissa elämää?…Kätkeytyykö vanhojen puiden rosokaarnan uurteisiin rikas ja monipuolinen selkärangattomien lajisto?”

Mitä mahtaakaan olla tapahtunut siellä kuusen tai käkkärämännyn oksan keskiosien havuilla, joilta töyhtötiainen kerää talviravintonsa? Puita ja niillä kasvavia jäkäliä ovat kurittaneet ilmansaasteet, happosateet ja ilmastonmuutoksen myötä myös kuivuusjaksot sekä äärevät lämpötilat. Onko hyönteisravintoa enää tarjolla yhtä paljon kuin ennen? Onneksi tiaisia vielä elää metsissämme, mutta kantojen hiipumisen kanssa täytyy aina olla tarkkana. Sukupuutot eivät yleensä tapahdu salamaniskusta, vaan ne ovat summa pienistä paikallisista sukupuutoista. Kielteinen kehitys olisi hyvä saada kääntymään ajoissa.