KESKELLÄ Josif Stalinin pahimpia vainoja venäläinen pappi Trifon kirjoitti ihmeellisen kauniin hymnin luomakunnalle. Hymni löytyi myöhemmin Siperiassa vankileirillä kuolleen toisen papin Grigori Petrovin jäämistöstä ja alkoi levitä Neuvostoliitossa käsin kirjoitettuna kopiona.

Suuren inhimillisen kärsimyksen keskellä nämä kaksi pappia ajattelivat luontoa ympärillään ja löysivät siitä armoa, lohtua, kauneutta ja iloa. Jos ihminen kykeni olemaan kylmä ja tarkoituksella julma, luonto oli kaikista diktaattoreista vapaa valtakunta.

Tässä pieni katkelma isä Trifonin kiitosakatistoksesta: Sinä toit minut tähän maailmaan kuin ihastuttavaan paratiisiin. Olemme nähneet sinisen taivaan, joka soi lintujen laulusta, olemme kuunnelleet metsän rauhoittavaa huminaa ja vesien suloista solinaa, olemme maistaneet makeita tuoksuvia hedelmiä ja täyteläistä hunajaa. Kuinka hyvä on olla luonasi maan päällä, ilo olla vieraanasi.

Me olemme siis täällä vain vieraina. Ja kun vieraat tulevat kylään, he riisuvat takkinsa, jättävät kenkänsä eteiseen, tervehtivät isäntiä ja kunnioittavat heidän kotiaan. He eivät avaa laukkujaan ja ryhdy pakkaamaan kivoja esineitä itselleen, ruuvaamaan lamppuja irti katosta. He eivät hylkää isäntiään pimeään, vaan ihailevat kaunista sisustusta, jättävät tavarat paikoilleen ja kiittävät lopuksi vieraanvaraisuudesta. Ja seuraavana päivänä he muistavat vielä kiittää toistamiseen.

MONI MIETTII elämän tarkoitusta ja etsii sitä itsestään. Mutta omasta itsestä tarkoitus ei löydy, koska me emme elä maailmassa yksinäisinä saarina ja erillään muista, vaan yhteydessä kaikkiin ja kaikkeen. Me olemme välittäjiä, joiden kautta maailma virtaa läpi ja tulee ulos joko parempana tai pahempana. Jokaisen illan voi päättää miettimällä minkälainen virtaus minussa oli tänään, mitä minusta jäi tänään lähimmäisilleni ja ympäristööni.

Olemmepa uskonnollisia tai uskonnottomia, rikkaita tai köyhiä, murheellisia tai onnellisia, uskommepa kohtaloon tai sattumaan, me kaikki rakastamme kauneutta, ja tämä maapallo on kaunis. Ja kauneus yhdistää meidät, tuo meille harmoniaa. Mutta rakastamiseen kuuluu aina myös vapaus, ja tuo vapaus tekee ihmisistä vaarallisia. Meidän huonot vapaat valintamme ovat usein rakkauden vastakohta.

Siksi jokainen meistä voi aloittaa jokaisen aamunsa hymnillä luonnolle, ja se voisi mennä vaikkapa jotenkin näin: Kiitos, että olet antanut meille tämän lyhyen elämän. Kiitos, että saamme joka päivä nauttia sinun kauneudestasi. Kiitos kesän valosta ja lämmöstä, mutta myös syksyn sateesta ja tuulesta. Kiitos, että saamme suojella ja varjella sinua kaikelta pahalta. Kiitos, että saamme levätä hetken sinun sylissäsi niin kuin lapsi lepää äitinsä sylissä.

Kun aloitamme aamun sinnikkäästi kiitoksella, uskon, että maapallon tuhoaminen käy kiittäjälle päivä päivältä vaikeammaksi.