Varoitus. Tämä kolumni saattaa aiheuttaa aluksi outoa ja eskapistista kaukokaipuuta ja lopuksi lievää ahdistusta.

Kuvittele itsesi lämpimään ja suloiseen veteen, auringon ja sinisen taivaan alle. Sulje silmäsi ja tunne veden hidas liike paljaassa kehossa. Älä tee mitään, keskity vain tuntemaan meri ympärillä, sen suuruus ja veden kauneus.

Aikoinaan, kenties vieläkin, polynesialaiset osasivat suunnistaa aaltojen perusteella. He meloivat kanooteillaan, laskeutuivat valtamereen ja tunsivat ruumiissaan aaltojen suunnan, tulivat osaksi merta, hengittivät sen tahtiin, osasivat suunnistaa perille kaukaisille saarille. He oppivat kuinka jokainen saari vaikutti aaltojen suuntaan, heidän ruumiinsa oppi lukemaan vettä. He laativat taivutetuista bambusäleistä kauniita mattangeja eli karttoja, joiden avulla kuvattiin aaltojen liike.

Kun ajattelen varhaisia polynesialaisia tunnen sisälläni veden kaipuun. Tunnen kaipuun sulautua ympäristöön, kokea luonto ruumiissa, tulla sen osaksi. Kenties suomalaisessa metsässä me kaikki voimme kokea jotain samaa.

Mutta ihminen on nähnyt kovasti vaivaa erottaakseen itsensä luonnosta. Ihminen on nähnyt myös kovasti vaivaa erottaakseen itsensä toisista ihmisistä, ja niinpä meitä kaikkia vaivaa kuvitelma yksilöllisyydestä, länsimaisen ihmisen materialistinen harha.

Kuvitelman perusteeksi riittää oma keho ja sen rajat, illuusio omista ajatuksista, vaikka todellisuudessa emme ole niin ainutlaatuisia kuin kuvittelemme olevamme. Me puhumme samoja kieliä, tunnemme samoja tunteita, ajattelemme samoja ajatuksia, kannatamme samoja ideologioita ja uskomuksia, täytämme mielemme samalla historialla, juomme samaa vettä, hengitämme samaa ilmaa, ja meidän ihomme ja kehomme sisusta on vuorattu samalla bakteeriflooralla. Olemme yksittäisen näköisiä puita, mutta kuitenkin samaa metsää, maan alla samaa juuristoa, samaa geneettistä materiaalia, esiäitiemme ja -isiemme kooste.

Me olemme kiinni samassa rungossa, vaikka ihmiskunta näyttää tekevän kaikkensa katkaistakseen itsensä irti rungon vallasta, päästäkseen luonnon yläpuolelle, irrotakseen luonnon kahleista, ottaakseen kuoleman omakseen, hallitakseen maailmaa.

Fjodor Dostojevski kirjoitti Karamazovin veljeksissä viisaasta munkkivanhus Zosimasta, joka opetti meitä tarttumaan itseemme ja panemaan itsemme vastuuseen kaikista maailman synneistä. Kuulostaa suurelta, ehdottomalta ja pienelle ihmisille varsin mahdottomalta, mutta Zosima ymmärsi syvällisellä tavalla, että me olemme kaikki samoja, ja me olemme kaikki samaa, emmekä voi erottaa itseämme toisistamme, emmekä maailmasta, ja vieraalta tuntuvan ihmisen teko on meidän oma tekomme, ja jokainen meidän oma tekomme vaikuttaa muiden ihmisten tekoihin.

ihmisyysluontomaailma