Kaikki tuntevat jäniksen jäljet: ensin kaksi rinnakkaista ja sitten kaksi peräkkäistä painaumaa. Hop! Jänis on mennä loikkinut ties minne. Jälkiä seuraamalla voi nähdä mitä eläin on touhunnut. Takuuvarmasti se on pysähtynyt syömään. Jos lumi on peittänyt varvut ja ruohot, jää jäljelle varsin puisevaa ravintoa. Jänis puree siis puuta. Se suosii haapaa ja pajuja, mutta paremman puutteessa koivukin kelpaa. Jänis mutustaa katkaistua oksaa pitelemällä sitä kuin pilliä; oksa lyhenee ja lyhenee kunnes katoaa tykkänään. Ruokailupaikalle jää usein oksan kärkiä ja silmuja, joissa on haitta-aineita enemmän kuin varressa.

Reitille jää myös papanoita vaikka jänis tunnetaankin myös papanoidensa syömisestä. Syömäpapanat eivät kuitenkaan ole niitä, joita me retkillämme näemme. Ne ovat umpilisäkkeestä aika ajoin putkahtelevia vitamiinipitoisia aarteita, jota ei ole varaa jättää hangelle lojumaan.

Jäniksen jälkien rinnalle tai perään voi ilmestyä toiset jäljet; kettu on saanut vainun. Silloin pitkäkorva pötkii pakoon kuin viimeistä päivää – jälkiväli pitenee metreihin ja mukaan mahtuu sekopäisiä sivuhyppyjä.

Usein jänö pääsee pakoon, muttei aina. Tarinan voi lukea loppuun hankikirjaa selailemalla.