Teksti: Riitta Vauras

Silakan ekologiaa on tutkittu Turun yliopiston Saaristomeren tutkimuslaitoksessa 1980-luvun alusta alkaen. Vuonna 2014 silakkatutkijoiden pöydällä oli yllätys: joidenkin silakoiden suolistosta löytyi pikkuruisia toukkia. Mitä nämä vanhan vappuilmapallon näköiset tötteröpäät olivat ja mistä ne olivat tulleet?

Dna-tutkimusten myötä selvisi, että silakoissa oli kahden eri Corynosoma-lajin toukkia. Nämä väkäkärsämadot olivat tulleet Saaristomerelle paluumuuttajien mukana: hyville kala-apajille oli 2000-luvulla asettunut runsaasti harmaahylkeitä ja merimetsoja. Ne ovat loisten pääisäntiä. Silakat ovat toukille kelpo kuljetusapu, sillä silakka on hylkeiden pää­ravintoa.

Silakan suolistossa madot odottavat, että pääisäntä eli hylje tai merimetso syö kalan. Kuvassa tutkimusta varten esiin otettuja matoja. Kuva: Johannes Sahlsten

Väkäkärsämadot pariutuvat harmaahylkeen suolistossa. Munat päätyvät ulosteiden mukana valkokatkan ruuaksi. Kuva: Antti Halkka

Ihmisen ruokana silakan arvo ei heikkene, vaikka sen suolistossa olisikin muun lajin nuoruusmuotoja.

Mutta minkälaisen portin kautta väkäkärsämato päätyy lämminverisestä kalaan? Silakka syö kesäajan planktonia. Muina vuodenaikoina sen ravinnosta pääosa on pohjan tuntumassa eläviä pikku äyriäisiä, kuten valkokatkoja. Nämä ovat väkäkärsämatojen väli-isäntiä: sentin pituinen äyriäinen nielee madon munia, joista sen elimistössä kehittyy toukkia silakan kuljetettavaksi.

Mutta mitä loistaakka merkitsee silakalle itselleen? Ne taitavat olla vanhojen vaiva, sillä eniten suolistoloisia löytyy suurikokoisista yksilöistä. Tutkijoiden mukaan väkäkärsä­madon väli-isännyys ei vaikuta merkittä­västi silakkakantaan.

harmaahyljeloinenmerimetsopääisäntäsilakkasuhteellistaväkäkärsämatoväli-isäntä

Tunne luontosi

Lähde retkelle metsään, suolle, merelle, kauas ja lähelle.
Tutustu, opi, ihastu ja voimaannu. Koe Suomen Luonto!