Nokikana on persoonallinen lintu. Se viihtyy näin syksylläkin sorsalintujen seurassa rehevillä järvillä ja merenlahdilla, mutta poikkeaa monin tavoin seuralaisistaan.

Lintuharrastajien nokikanalle antama lempinimi keilapallo kuvaa hyvin nokikanaa. Linnun kokomustasta pyöreästä olemuksesta loistaa esiin vain luunvalkea nokka ja otsakilpi. Uidessaan lintu nykii tahtia päällään.

Muuttoaikaan ja talvella nokikanat pakkautuvat tiiviiksi ryhmiksi muiden lintujen seassa. Ne pysyttelevät koko ajan toistensa tuntumassa ja sukeltelevat ahkerasti. Nokikanan molskiminen poikkeaa sekin sotkien ja sorsien hallitun oloisesta sukeltamisesta. Nokikana pulahtaa kyllä veden alle ketterästi, mutta ei oikein tunnu pysyvän siellä, vaan pulpahtaa pian lähes samasta kohdasta pinnalle aivan kuin veden alle pakotettu ilmapallo.

Nokikanojen pesimäjärvet ovat hyvin reheviä ruovikkojärviä, ja kotireviirillään nokikanat tuntuvat sukeltelevan vähemmän. Ne poimivat ruokaa veden pinnalta ja vesikasvien keskeltä, tai puolisukeltavat hyönteisravintoa rannan tuntumassa. Nokikanat myös kävelevät pitkiä varpaitaan apuna käyttäen rantaheinikossa ja vesikasvillisuuden tai ruokolauttojen päällä. Kesään kuuluvat myös äänekkäät reviirikiistat naapureiden kanssa.

Kun vertailee parin viime vuoden havaintoja Tiira-lintutietopalvelussa huomaa nopeasti että nokikana on tapa- ja paikkauskollinen laji. Lajia tavataan vuodesta toiseen syysmuutollakin samoilla paikoilla, ja määrät ovat vuodesta toiseen kullakin paikalla samansuuruisia.

Laji on kuitenkin 2000-luvulla selvästi vähentynyt. Syitä on luultavasti monia. Vesistöjen rehevöityminen ja samentuminen vaikeuttavat nokikanojen ravinnonhankintaa. Laji rakentaa pesänsä usein rantaruovikkoon, jossa se helposti osuu rantaa partioivien supikoirien, kettujen ja minkkien reitille.

Kun petolintu yllättää, nokikana sukeltaa. Lentoonlähtö on sille työläämpää kuin muille vesilinnuille. Siinä missä sotkat ja sorsat ponnahtavat ilmaan kuin vieterin heittäminä, nokikana joutuu juoksemaan pitkään vedenpintaa ennenkuin pääsee ilmojen teille.

Muuttolento kuitenkin onnistuu nokikanaltakin. Keilapallot sinnittelevät syksyllä lähes pakkasiin asti, mutta katoavat sitten yhtäkkiä sopivien muuttoöiden osuessa kohdalle. Öinen lento saattelee ne talveksi Keski-Eurooppaan, jossa ne liittyvät lajitovereidensa muodostamiin suuriin talvikokoontumisiin.

NOKIKANA
Fulica atra

Väritys: Höyhenpuku kokomusta, vain siiven takareunassa vähän vaaleaa. Nokka ja otsakilpi valkoiset, jalat vihertävän tai vaaleansiniharmaat.

Pituus: 36–45 cm.

Paino: 330–830 g.

Älä sekoita: Vähälukuinen ja eteläinen liejukana on melko samannäköinen, mutta sen otsakilpi on punainen ja nokka punakeltainen, kylkijuova ja pyrstön alus valkeahkot.

Ravinto: Pääosin kaikenlaiset vesikasvien osat. Myös hyönteisiä, matoja, nilviäisiä, sammakon- ja kalanpoikasia.

Lisääntyminen: Muninta huhti–heinäkuussa. Yksi pesye kesässä, uusintapesimistä tapahtuu paljon. Munii tavallisimmin 4-10 munaa kerralla.

Levinneisyys: Euroopasta Aasian yli Japaniin. Suomessa Kemin-Kuusamon korkeudelle saakka, yksittäin pohjoisempanakin, pesimäkanta 5000-10 000 paria.

nokikanaViikon laji