YK:n luontosopimuksessa on linjattu neljä pitkän aikavälin suurta tavoitetta, jotka tulisi toteuttaa vuoteen 2050 mennessä. Ne koskevat ekosysteemien toimintakyvyn turvaamista, luonnon hyödyntämisen laskemista kestävälle tasolle, lajien geneettisistä tiedoista saatavien hyötyjen jakautumista tasapuolisesti ja rahallisten ja tiedollisten resurssien varmistamista, jotta sopimuksen toimet saadaan toteutettua.

Pitkän ajan tavoitteiden lisäksi sopimuksessa luetellaan 23 toimenpidettä. Näitä toimenpiteitä on kiitelty riittäviksi, mutta toisaalta kritisoitu siitä, että osa niistä on epämääräisiä ja yksiselitteinen mitattava tavoite puuttuu. Kritiikkiin onkin aihetta, sillä 23 toimenpiteestä vain seitsemässä on tehty yksiselitteinen tavoite. Nämä tavoitteet ovat seuraavat:

• Luonnoltaan erityisen monimuotoiset alueet eivät enää pienene.
• Vähintään 30 prosenttia heikentyneistä maa- ja vesialueista ennallistetaan.
• Vähintään 30 prosenttia maa- ja vesialueista suojellaan.
• Ihmisen aiheuttamat sukupuutot pysäytetään.
• Puolitetaan luontoon päätyvät ravinnevalumat, ympäristömyrkyt ja vaaralliset kemikaalit.
• Globaali kulutuksen jalanjälki puolitetaan.
• Luonnolle haitallisia yritystukia vähennetään vuosittain 500 miljardilla dollarilla eli 470 miljardilla eurolla.

Aikaisempien luonnon monimuotoisuuden elvyttämiseen ja säilyttämiseen tähtäävien sopimuksien kohdalla on huomattu, että epämääräiset tai epärealistiset tavoitteet jäävät usein toteutumatta. Syykin on selkeä: jos yksiselitteistä tavoitetta ei ole, mistä tiedetään, koska tavoite on saavutettu? Ja ennen kaikkea: koska ollaan päästy tasolle, josta on selvää hyötyä luonnolle ja lajeille? Siten näiden toimien toteutuksessa sysätään suuri vastuu valtioille, päättäjille ja poliitikoille. Valtioiden on itse määriteltävä taso, jolla luonnon ekosysteemit ja lajit saadaan elpymään.
Lista epämääräisiksi jääneistä tavoitteista sisältää esimerkiksi seuraavaa:

• Luonnonvaraisten lajien metsästys, korjuu, käyttö ja kauppa on kestävällä tasolla.
• Minimoidaan ilmastonmuutoksen ja valtamerten happamoitumisen vaikutuksia luontoon.
• Maa- ja metsätaloutta, vesiviljelyä sekä kalastusta toteutetaan kestävästi lisäämällä luonnon monimuotoisuuden huomioivia käytäntöjä.
• Lisätään merkittävästi kaupunkien viheralueita.
• Luonnon monimuotoisuusarvot sisällytetään politiikkaan ja alueiden suunnitteluun.
• Kansalaisia rohkaistaan tekemään kestäviä kulutusvalintoja.

Kansainvälisen lintujärjestö BirdLifen johtava tutkija Stuart Butchart kritisoi sopimusta juurikin epämääräisistä tavoitteista, vaikka pitääkin sitä kokonaisuudessaan kunnianhimoisena.

It’s 4am in Montreal and after several years of negotiations, governments have just adopted an historic Global Biodiversity Framework for saving nature. Here’s a thread with my take on what’s good and what’s bad in it.

— Stuart Butchart (@stubutchart) December 19, 2022

Butchartin mukaan on ongelmallista, että pitkänajan tavoitteille ei ole asetettu välitavoitteita vuodelle 2030. Hän myös toivoi, että tavoitteille olisi asetettu selkeät mittarit.

Sopimuksen mukaan luonnontilaisten ekosysteemien alaa on merkittävästi lisättävä 2050 mennessä. Mutta mikä on merkittävä lisäys ja kuka sen määrittelee?

30 prosenttia alueista, joiden luonnontila on heikentynyt, tulisi saada vaikuttavan ennallistamisen piiriin. Mutta mitkä alueet lasketaan heikentyneiksi ja minkälainen ennallistaminen on vaikuttavaa?

Niin ikään 30 prosenttia monimuotoisuudeltaan kaikista arvokkaimmista alueista tulee suojella, mutta sopimuksessa ei ole määritelty arvokkaimpia alueita. Butchartin mukaan tämä herättää pelon, että suojeluun päätyy monimuotoisuuden kannalta vähemmän tärkeitä alueita, joiden suojelu on helppoa ja halpaa. Suomessakin tästä on jo kokemusta. Suurin osa maamme laajoista suojelualueista sijaitsee Pohjois-Suomessa, kun luonnoltaan monimuotoisimmat alueet löytyvät Etelä-Suomesta.

Butchart pitää erinomaisena tuloksena sitä, että sopimuksessa sitoudutaan estämään uhanalaisten lajien sukupuutot. Kokonaisuudessaan hän pitää toimia hyvinä ja oikeinsuuntaisina. Hän näkee, että koko sopimuksen onnistuminen riippuu lopulta toimeenpanosta. Jos jokainen valtio sitoutuu työhön vakavasti, saadaan aikaan suuri harppaus luonnon ja ihmiskunnan tulevaisuuden eteen.