Aina kun Suomen valtio hakkaa metsiään, ei tiedetä mitä luontoarvoja menetetään. Paitsi silloin, jos vapaaehtoiset metsäkartoittajat ovat ehtineet paikalle ensin.

Valtion metsiä hoitaa Metsähallitus. Sen voimavarat riittävät vain suojeltujen metsien kartoittamiseen ja niiden lajiston seuraamiseen. Ikävä tosiasia, sillä metsissämme elää yli 800 uhanalaista lajia. Kriittisempi näkemys voisi olla, että metsiä voi hakata vapaasti biotalouseurot silmissä, kun luontoarvoja ei tunneta eivätkä ne siten rajoita hakkuusuunnitelmia.

Suojelemattomien metsien tilanteesta kuulin parisen viikkoa sitten, kun osallistuin Luonto-Liiton metsäryhmän järjestämälle metsienkartoituskurssille Nuuksion kansallispuiston liepeillä. Kurssilla opin, kuinka arvioida lahopuukuutioiden määrää tietyllä metsäalalla, ja minkälaista metsän tulee olla, jotta sen voisi suojella Metso-ohjelman kautta. Lisäksi tietyt jäkälä-, sammal- ja kääpälajit kertovat metsän pitkään jatkuneesta yhtenäisestä historiasta, siis tekemättä jääneistä avohakkuista.

Metsän laadun arviointi on yllättävän helppoa. Tämän kuulin monen kurssilaisen suusta, vaikka heillä ei ollut alan koulutusta tai aikaisempaa kokemusta metsien arvioinnista. Se on rohkaisevaa. Ei metsän luontoarvojen arvioiminen mitään rakettitiedettä ole.

Eri lajien tunnistaminen on vähän vaikeampaa, mutta samalla hyvin palkitsevaa. Lajit kertovat metsän eri piirteistä: vuosisadasta toiseen jatkuneesta metsän peitteisyydestä, lahopuujatkumosta tai menneistä metsäpaloista. Monet harvinaiset lajit ovat näistä riippuvaisia.

Monet vanhojen metsien lajit eivät ulkonäöllään koreile, mutta ovat sitäkin hyödyllisempiä metsän suojeluarvoa punnittaessa. Vasemmalla hentoneulajäkälä koivupökkelön paljaalla osalla, keskellä palanut kanto jolla lyijynharmaata ryväsjäkälää, ja oikealla rakkosammalen suikertavat versot laholla kuusimaapuulla. Kuvat: Riikka Kaartinen

Varjoisten ja kosteiden metsien koivu- ja kuusipökkelöillä kasvaa hentoneulajäkälä. Kokemattoman on vaikea nähdä hennon karvamaisia, nuppipäisiä varsia. Uhanalaisluokituksessa silmälläpidettävän lajin löytää suojeluarvoiltaan parhaista metsistä Etelä-Suomesta Keski-Lappiin.

Etelä-Suomen vanhoissa metsissä kasvava rakkosammal kertoo jatkuvasti saatavilla olleesta lahopuusta. Sen palmikkomaiset kasvustot suikertavat pitkälle lahonneiden havupuiden kuorettomilla, maassa makaavilla rungoilla.

Ryväsjäkälä puolestaan kasvaa paahteisten kallionyppylöiden tai avointen männiköiden vuosisadasta toiseen seisoneilla keloilla. Lajin tunnistaa jo kaukaakin sopivasta kasvupaikasta ja jäkälälle tyypillisestä lyijynharmaasta väristä. Tarkastelu lupilla paljastaa mustat kiekkomaiset itiöpesäkkeet, jotka ovat pieninä kasoina, ryppäinä, aivan kuin miniatyyrilinssit. Niistä laji on saanut nimensä.

Usein kanto, jolla ryväsjäkälä kasvaa, on palanut. Mennyt metsäpalo näkyy yhä mustina hiiltyneinä kaistaleina keloituneessa kannossa. Mänty on pitkäikäinen puu, joka voi kelonakin seistä vuosisatoja. Ryväsjäkälä kelpuuttaa kasvupaikakseen vain nämä ikivanhat kelot ja keloutuneet mäntyjuurakot ja -kannot. Talousmetsistä niitä ei löydy, ja siksi laji on luokiteltu silmälläpidettäväksi.

Ryväsjäkälän nähtyäni aloin miettiä kannon historiaa, jolla jäkälä kasvaa. Yksi kurssin vetäjistä, metsäkartoittaja Olli Manninen kertoi, että puu oli ehkä palanut 1800-luvun alussa, kun kuivina kesinä 1809 ja 1810 Nuuksiossa oli laajoja metsäpaloja. Pieneltä alueelta kallioisen mäen etelälaidalta löytyi monta kantoa, joissa oli hiiltyneitä palojälkiä.

Vihdin pitäjäkartta vuodelta 1840 paljastaa, että alue oli tuolloin metsää ja asutus harvassa. Silloin keinoja metsäpalojen sammuttamiseen ei ollut, mutta toisaalta palot jäivät monesti pieniksi. Menneet metsäpalot harvoin alkoivat ihmisen vaikutuksesta, vaan salama sytyttäminä. Ukonilmaa seuraa usein rankkasade, joka hillitsee palon leviämistä ja usein sammuttaa sen. Palo jää pieneksi. Vanhat kilpikaarnaiset männyt kestävät metsäpalot hyvin, vain kuntta ja pienet puut palavat.
Palon jälkeen tämä iso puu ehkä kaadettiin, tai mahdollisesti jo ennen paloa. Nyt jäljellä on keloutunut kanto, joka on kestänyt ajan hammasta jo pari sataa vuotta. Kannon perusteella mänty oli jo palojen aikaan iso puu, ja karulla paikalla hidaskasvuinen, siten ainakin noin satavuotias.

Puun siemen on siis itänyt 1700-luvun alkupuolella isovihan aikoihin, ellei jo aikaisemminkin. Silloin Suomi oli osa Ruotsin suurvaltaa, jota vastaan venäläiset hyökkäsivät ja miehittivät Suomea seitsemän vuoden ajan. Samoihin aikoihin, vuonna 1710, iso kuolema eli rutto rantautui Etelä-Suomeen. Joulukuuhun mennessä 10 000 ihmistä kuoli. Tämä syrjäinen nuuksiolainen mänty lienee kasvanut rauhassa, vaikka maailma sen ympärillä myllersi.

Näiden ikivanhojen kantojen, kelojen ja lahoavien puiden edessä tunnen pienuutta. Ihmispolvet vaihtuvat tiuhaan pitkään seisovien ikimäntyjen rinnalla. Tätä pienuuden tunnetta soisin virkamiehille ja poliitikoille, jotka nostavat hakkuutavoitteita. Niitä perustellaan milloin Metsähallitukselle asetetuilla tulostavoitteilla, milloin pelolla valtion velan kasvusta. Paljon kovemman hinnan maksamme metsälajien sukupuutoista, sillä niitä elvytystoimet eivät tuo takaisin.

Suojelemattomien metsien säilyminen on vapaaehtoisten varassa. Metsä voi pelastua, jos kartoittajat löytävät paikan, kaivavat esiin harvinaiset ja uhanalaiset lajit ja ilmoittavat löydöt viranomaisille. Senkin jälkeen metsän pelastuminen voi vaatia mediakampanjaa, joka pakottaa lopettamaan suunnitellut tai jo käynnistyneet hakkuut. Tämä vapaaehtoistyö voi pelastaa sinunkin maisemasi ja marja- ja sienimetsäsi.

Suojeluarvoiltaan merkittävät metsät pitäisi suojella metsätalouskäytön ulkopuolelle. Koska valtaosa metsistä on kuitenkin tulevaisuudessakin talouskäytössä, luontojärjestöt keräävät parhaillaan allekirjoituksia kansalaisaloitteeseen avohakkuiden lopettamiseksi valtion metsissä. Tavoitteena on, että valtion metsissä siirryttäisiin kestävämpiin jatkuvapeitteisen metsätalouden menetelmiin: http://avohakkuuthistoriaan.fi/