Maanantaina katsoin ensimmäisen jakso ohjelmasta Riku Rantala ja 100 ilmastokysymystä. Ohjelma lupaa vastauksia meitä jokaista askarruttaviin ilmastokysymyksiin. Ensimmäisen jakson teemana oli energia. Keskustelu keskittyi tiukasti siihen, kuinka pystymme korvaamaan fossiiliset polttoaineet puhtaalla energialla.

Keskustelu oli toivoa herettävää ja kriittistäkin, mutta eräs tärkeä teema jäi kokonaan käsittelemättä: energian kulutuksen pienentäminen.

Ilmastoaktivisti ja ympäristöasiantuntija Laura Kolehmainen oli ainoa, joka mainitsi planetaariset rajat. Keskustelu asiasta ei jatkunut, mikä oli ohjelman suurin puute. Pahimmillaan katsojalle voi syntyä mielikuva, että kunhan vaihdamme fossiiliset polttoaineet hiilivapaisiin, voimme jatkaa elämää kuten ennenkin. Näin ei kuitenkaan ole.

Ilmastonmuutos kietoutuu yhteen luonnonvarojen ylikulutuksen ja kuudennen sukupuuttoaallon kanssa. Sitran 1,5 asteen elämäntavat -raportin mukaan kulutusta tulisi vähentää jopa 90 prosenttia! Se kuulostaa samaan aikaan tarpeelliselta ja pelottavalta.

Bios-tutkimusyksikön ekologisen jälleenrakennuksen raportti sen sijaan antaa toivoa: yhteiskuntaa ei tarvitse näivettää, vaan meidän tulee kyetä uudistumaan. Melko totaalisesti.

Jos keskitymme pelkästään fossiilisista polttoaineista vapautumiseen, löydämme itsemme pian uuden kriisin keskeltä. Kuudes sukupuuttoaalto ja ekosysteemipalvelujen seuraukset ovat onneksi saaneet ilmastonmuutoksen ohella pikku hiljaa palstatilaa. Paljon on kuitenkin vielä tehtävää: Luontokadon seuraukset omaan elämään tuntuvat yhtä kaukaisilta ja hypoteettisiltä kuin ilmastonmuutos 1980-luvulla.

Jos ekosysteemit romahtaisivat, ihmisen omat edellytykset elää maapallolla jäävät heikoiksi.

Mutta mitä tarkoittaa ekosysteemin romahtaminen?

Kuuluisin esimerkki lienee Mustameri. Sen pohjois- ja luonteisosa alkoivat oirehtia 1970­–1980-luvulla, kun maatalous tehostui rautaesiripun takana. Seurasi ennalta-arvaamaton ketjureaktio.

Lannoitteiden runsaan käytön takia Mustameri rehevöityi voimakkaasti, mikä näkyi leväkukintoina. Kuolevat levät aiheuttivat hapenpuutetta ja happikatoa, vesi sameutui. Ravintoverkko muuttui, ja muun muassa luontaisen eläinplanktonin määrä väheni. Kokonaisia pohja-alueita kuoli, sitten katosivat pohjalla viihtyvät sekä ulapoiden kalat. Lopulta monimuotoisuus hupeni.

Alueelle oli myös ilmaantunut painolastivesien mukana vieraslaji, pieni meduusamainen Mnemiopsis-kampamaneetti. Jo ennen massiivisia kalakuolemia kampamaneetit pilasivat kalastajien elinkeinon, sillä ne tarttuivat verkkoihin ja pyydyksiin ja peittivät ne limaan.
Kalastuksen loppumisesta seurasi työttömyyttä ja paikallistalouden romahdus.

Rehevöityminen ja vieraslajit kuulostavat kovin tutulta Itämeren rannan asukkaille. Lisäksi ilmastonmuutos muuttaa Itämerta alentamalla sen suolapitoisuutta ja nostamalla veden lämpötilaa, mikä on jo nyt muuttanut Itämeren ravintoverkkoa.

Toivon, että tulevissa jaksoissa Riku Rantala vieraineen tulee pohtimaan ilmastonmuutosta yhdessä monimuotoisuuskadon kanssa, sillä ongelmat ovat niin läheisiä, että niitä on välillä vaikea edes erottaa toisistaan. Aion katsoa seuraavankin jakson.