Kaunis keltavästäräkki on vähentynyt kovasti eteläisessä Suomessa. Yksi syy on karjan rantalaidunten ja kosteitten niittyjen väheneminen. Pohjoisessa keltavästäräkki on tyypillinen avoimilla soilla ja siellä sen kanta on edelleen vahva.
Keltavästäräkki, koiras. Kuvat: Samuli Haapasalo
Lapin soiden laitamilla kirkkaankeltainen, usein pajunlatvasa keikkuva keltavästäräkki tulee kulkijalle tutuksi, mutta linnun löytää edelleen niityiltä Helsingin Viikiltäkin.
Syysmuutolla – sen huippu osuu elokuun 20 päivän vaiheille – eli neljän viikon päästä pohjoisen kannan muuttoparvet viivähtävät hetken etelässäkin. Pitkä muuttomatka jatkuu Afrikan talvehtimisalueille.
Ilmastonmuutos voi muodostua uhkaksi myös loistavan keltaiselle ja selästään oliivinruskealle västäräkkilajille niin muuttomatkalla kuin talvehtimisalueillakin.
Kuvien keltavästäräkkipari pesii Virossa Matsalun lahden loputtomilla niityillä Kasarijoen varrella. Pajun latvassa koiras huutaa poikasille tuomaansa ruokaa suussaan tunnusomaista varoitusääntään.
Koiraan selvästi erottuva silmäkulmanjuova kertoo, että tämä on pohjan keltavästäräkiksi aikanaan kutsuttua Suomessa pohjoista alalajia. Alalajit kuitenkin risteytyvät helposti. Myös naaras on keltainen, mutta selvästi koirasta hailakampi.
Keltavästäräkki viihtyy karjan seurassa. Linnut löytävät laitumilta hyvin hyönteisiä. Virossa keltavästäräkin vanha nimi oli lamba hänilane, ensimmäinen sana viittaa lampaaseen – keltavästäräkki viihtyy karjan seurassa – ja toinen osa esiintyy monessa muodossa suomensukuisissa kielissä pyrstöä ja häntää kuvaavana sanana. Nykyään linnun nimi on kirjakielessä lyhyesti hänilane. Kuvista huomaat, kuinka merkityksellinen pyrstö on linnun olemuksessa.
Keltavästäräkki saattaa istahtaa lampaan tai muunkin karjan selkään nappaamaan hyönteisiä nokkaansa. Se auttaa samalla karjaa hyönteisten kiusalta. Yksi keltavästäräkin kansanomaisista nimistä onkin karjalind, karjalintu.
