Tästä se lähtee, haetarirock (Juice)

Tämä blogi kertoo, miten vanha mies ja koira selviytyvät tulevan talven vähällä rahalla maaseutuympäristössä, jota hallitsee kylmyys ja pimeys, myös henkisesti.

Nimeni on Rainer Rajakallio. Olen 58-vuotias biologi, joka eli lapsuutensa oloissa joita leimasi melkoinen omavaraisuus ja ankaruus. Jo silloin kylmä, pimeä, köyhyys, kantovesi ja ulkovessa tulivat tutuiksi. Siitä huolimatta olen koko aikuisikäni elätellyt ajatusta päättää päiväni rakentamalla talouden, jota hallitsee omavaraisuus. Kun isäni kolme vuotta sitten kuoli, sain tilaisuuteni periessäni hänen kotitöllinsä.

Rajakallion torppa perustettiin vuonna 1886. Elinkaarensa huipulla siinä oli 7 hehtaaria peltoa, sekä kitu-, jouto- ja metsämaata noin 20 hehtaaria. Nyt pellot pukkaavat horsmaa, nokkosta ja pajua. Niitä on edellisen kerran kynnetty ja kylvetty 30 vuotta sitten. Metsät ovat järeytyneet, mutta suot, ”tappikeitaat”, ovat entisellään ojituksista huolimatta.

Perintöön kuului myös ryhmä rakennuksia. Torpan toinen pää oli valmistunut 1886, toiseen päähän rakennettu Tyttären kammari vuonna 1903. Sen aikaisten materiaalien laadusta ja rakennustaidosta kertoo jotain se, että vain Tyttären kammarin välikatosta kolmasosa oli pudonnut. Muuten talo vinoilee mutta seisoo silti tulevasti. Muutaman kymmenen vuotta sitten asennettu peltikatto on pitänyt rakenteet kuivana. Muiden pihapiirin kotusten katto on romahtanut.

Isä painoi viimeisen kerran kotiovensa kiinni vajaat 30 vuotta sitten. Sen jälkeen paikkaa hallitsivat metsän eläimet, ja muutenkin luonto on ottanut omansa takaisin.

Tällä hetkellä talo on irrotettu kaikista verkoista. Sähköt katkaistiin toistakymmentä vuotta sitten, eikä vesi- ja viemärijohdoista ole ikinä ollut tietoakaan. Kaivo kuivui kesällä 2014.

Voiko olla parempaa paikkaa elää omavaraisesti!

Torppa sinällään on asumiskelvoton. Niinpä pystytin Tyttären kammarin välikattonsa menettäneeseen kolmannekseen majan eli hökkelin. Se muistuttaa ehkä eniten sellaista pyörätöntä asuntovaunua, jossa on kolme hirsiseinää. Katossa on kevytpeite ja finnfoamlevyt. Kammarin kylmäksi jääneestä puolesta elintilan erottaa seinä, jossa on 20 vuotta vanhoja lastulevyjä, eristeenä finnfoamia, tuttavien nurkista löytyneitä isoja mattoja, kevytpeite ja kuivaa horsmaa. Lankkulattia on entisellään, mutta sitä päällystää kevytpeite ja matot, löytötavaraa nekin. Alapohjaan tungetut eristeet ovat hajonneet ja lattia on kylmä, kuten 1960-luvullakin, kun sillä varpaitani jäädyttelin. Runko on kyhätty yli 50 vuotta vanhoista laudoista ja kakkosnelosista. Ironista, että ne sahattiin vanhan torpan tilalle suunniteltuun uuteen taloon. Sitä ei koskaan päästy rakentamaan.

Hökkelin rakennustarpeet ovat tähän mennessä maksaneet 200 euroa. Sillä on saatu 18 kuutiota jotenkin ulkoilmalta suojattua tilaa, jonka lattiapinta on 9 neliötä. Siinä siis nukun ja kirjoittelen. Vessa on talon kylmässä osassa.

Kopperokin on tosi viileä ja vetoinen. Ainoa lämmönlähde on poltin, jossa kaasu palaa keraamisessa kennostossa. Se maksoi noin 80 euroa. Minkään sortin avotulta ei sisään voi tuoda, ellei halua tehdä polttoitsemurhaa.

Kokkaamista varten olen pystyttänyt katoksen noin 40 metrin päähän talosta ison tuomen ala-oksien varaan. Lämpö lähtee nuotiosta – polttopuita riittää omasta takaa. Hätävarana on 50-vuotias kaasuliesi. Silloin osattiin vielä tehdä kodinkoneetkin kestämään. Oleskelutilan pinta-ala onkin sitten noin 28 hehtaaria. Väittääkö joku, että asun ahtaasti?

Omavarainen en ole, lähimainkaan. Kalaa lukuun ottamatta ostan vaatimattomat evääni. Matkaa kauppoihin kertyy yhteen suuntaan 15 kilometriä. Lämmitys vaatii kaasua, auto bensaa ja talvella lähinnä vain tien auraamiseen käytettävä traktori löpöä. Tarvittavan sähkön jauhan bensa-aggregaatilla. Sitä kuluu tosin vähän lähinnä läppärin ja kännykän akkujen ja muutaman lampun paristojen lataamiseen. Moottorisahalla kaadetut ja metrin mittaan pätkityt puut pilkon pokasahalla ja kirveellä.

Vaikka omavaraisuus siintää vielä kaukana, tiedän valinneeni oikean tien. Haluan tässä vaiheessa kokeilla, kuinka vähällä voi tämän ikäinen ja kuntoinen (sairastan diabetesta ja keliakiaa) ukko selvitä. Sen jälkeen on hyvä miettiä miten jatkaa kohti suurempaa omavaraisuutta ja mukavampaa elämää. Se tietää ainakin ruokakasviviljelyn aloittamista.

Aloitin tämän ihmiskokeen osaksi pakosta. Yritykseni tuotto hiipui vuosi vuodelta, eikä se enää elättänyt. Jotain oli tehtävä. Niinpä päätin leikata asumiskuluni, kaikki muu oli jo kuohittu. Suomalaisen köyhyyden yksi peruskivi onkin juuri mieletön asumisen hinta. Minua sillä ei enää voida kiristää.

Taustalla on paljon muutakin, ideologiaa. Mielestäni kansanhuviksi laajeneva omavarainen elämäntapa on ainoa jäljellä oleva keino selvitä tulevista katastrofeista, joihin tämä talousjärjestelmämme meidät ajaa. Katastrofeihin johtavat ilmaston lämpeneminen ja kuudes sukupuuttoaalto. Jo nyt nähdään, että kumpaakaan ei saada aisoihin. Olen ottanut tehtäväkseni näyttää esimerkkiä ja hankkia muidenkin käyttöön tietoa mikä on mahdollista, niin että elämä säilyy jotenkin ihmisarvoisena.

Kokeilupäätöksestäni olen kiitoksenvelassa myös eräälle ihmisryhmälle, ”uraanivoimaukoille”. Muutama sellainen on pesiytynyt kaveripiiriinikin, koska ovat muuten älykkäitä ja huumorintajuisia. Jokin hermokimppu on vain joskus halvaantunut… No, joka tapauksessa he veisaavat jatkuvasti Suvivirttä: ”Kyllähän kesällä Suomessakin voidaan uusiutuvilla elää, mutta entäs kun tulee talvi? Silloin ei päivä paista eikä tuuli tuiverra.” Tuulta riittää talvella oikein mukavasti, mutta tosiaan auringosta ei ole hyötyä neljään kuukauteen. Ei edes niinä kylminä korkeapaineisia päivinä, jolloin ei myöskään tuule. Yritän osoittaa, että ihminen voi elää ihan kelpo elämää viisi talvikuukautta ilman uraani-, hiili-,  ja turvevoimaa sekä aurinkoa ja tuulta muutamalla kymmenellä litralla öljyä ja ehkä 200 kilolla kaasua. Jos se onnistuu, noiden energialähteiden korvaaminen uusiutuvilla on lastenleikkiä.

Jo nyt olen kuullut, että koettani yritetään käyttää väärin. Siksi kiellän jyrkästi kaikkia poliitikkoja, byrokraatteja ja muita puoluepukareita tukeutumasta elämääni, kun he yrittävät entisestään raunioittaa sosiaaliturvaa.

Tämä ei ole leikkiä. Tämä vaatii paljon tietoa ja taitoja, omakohtaisia kokemuksia, aineellisia voimavaroja ja todella luisevan pään. Murskatulle ja nöyryytetylle, kaupunkielämään tottuneelle, sosiaalitukien varassa sinnittelevälle omavaraistalous tai nykytilaa pidemmälle kuristettu niukkuus tuhoaa ihmisen. Näihin oloihin ajettu tottumaton huomaa pian olevansa kuolemanloukussa.

Sen sijaan suosittelen tätä vilpittömästi hyvä- ja keskituloisille. Teitä ei ole vielä lyöty kanveesiin, teillä on rahaa ja usein hyvän koulutuksen saaneina kyky hankkia tietoa. Osaamista voi ostaa. Teidänkin on silti henkilökohtaisesti koettava, mitä niukkuus on. Mitä pikemmin aloitatte kaksoiselämänne, sitä nopeammin olette valmiit kohtaamaan tulevat kovat ajat ilman että voitte paeta lihapatojen ääreen. Lisäksi mitä useampi teikäläinen loikkaa pois massatuotannon ja -kulutuksen juoksumatolta, luonto voi saada edes pienen mahdollisuuden toipua.

En ole Sateentekijä, en edes Pylväspyhimys. Suomessa elää jopa kymmeniä perhekuntia melko täydellisessä omavaraisuudessa. Suomessa se oli sääntö vielä 1960-luvulla. Senaikaisten ihmisten lisäksi kokemuksia ovat eräät muutkin jo ehtineet hankkia. Niistä voi lukea vaikkapa liittymällä ”Omavaraistalous ja -taloudet Suomessa”- ja ”Omavaraistalous: yleisiä huomioita”-ryhmiin Facebookissa. Minun pyrkimykseni on monien muiden testeistä poiketen kirjata ylös kaikki, mitä eteen tulee.

Kokeilut ovat vapaaehtoisia. Meidänkin maassamme on kymmeniä tuhansia, jotka pakosta joutuvat elämään äärimmäisen niukasti, nälkärajoilla. Heillä on kuitenkin usein suojaava asunto. Kaikista pahimmassa jamassa ovat yhteiskunnan rattailta päihteiden, mielenterveysongelmien tai jonkin muun yhtä ”pätevän” syyn vuoksi pois potkitut asunnottomat. Heille minunkin oloni tuntuisivat Grand Hotellilta. Eduskunnan lämpöisessä kahviossa leivoksia ja pitsaslaisseja mutustavat ”kansan edustajat” voisivat hetkessä poistaa tuonkin häpeäluomen suomineidon maidonvalkeasta hipiästä, mutta halua ei tunnu olevan.

Kerron siis kuulumisia Harakanpesäksi ristimästäni elinpiiristä tulevan talven ajan marraskuun alkupuolelta lähtien pari kertaa kuussa. Saa nähdä miten äijien käy!

Rainer Rajakallio ja Mökö