Olen rakentanut uuden kotini autiosta nurmikkopihasta pientä monimuotoisuuden keidasta. Sellaista, johon kaikki lajit ovat tervetulleita. Vai ovatko sittenkään? Vesimyyrä sai puutarhurin hyppäämään takajaloilleen, mutta uusi tutkimus voi tarjota lajienvälisen neuvottelun avaimet.
Vesimyyrä on rotan kokoinen jyrsijä, joka syö etupäässä kasviravintoa. Kuva: Teemu Heinonen / Vastavalo
Aloin aavistella pahaa, kun alkukeväällä päätin siirtää nostamatta jääneet artisokat. En löytänyt ainuttakaan, vaikka muistelin, että maahan oli jäänyt vähintään ämpärillinen. Pian kuitenkin unohdin koko asian.
Myöhemmin löysin mullasta tököttävän tupsun irtonaisia kulleron lehtiä. Miten ne olivat siihen päätyneet? Eikös tässä ollut kokonainen taimi?
Kun lopulta katselin terassilla istuskellen, miten mirrinmintun versot yksi toisensa jälkeen katosivat maan sisään, minun oli pakko hyväksyä totuus. Rakentamaani paratiisiin oli saapunut vesimyyrä.
Seurasin avuttomana mirrinmintun kohtaloa. Mitä voisin tehdä? Vesimyyrä elelee aitojen ulottumattomissa maanalaisissa käytävissä ja saattaa talvella rouskutella nuoren luumupuuni juuret niin, että keväällä puusta on enää aidanseipääksi.
Kysyin neuvoa Helsingin yliopiston kaupunkirottaprojektin tutkijalta Karolina Lukasikilta. Hän selvitti tuoreessa tutkimuksessaan, miten kahdella puutarhapalstalla syttyi rottasota, ja miten puutarhuri ja jyrsijä lopulta löysivät tavan elää rauhaisasti rinnakkain. Ehkä samoilla metodeilla minäkin voisin palauttaa rauhan paratiisiini.
Lukasikin tutkimus kurkistaa rottien kautta siihen, millainen asema urbaaneilla muunlajisilla on yhteiskunnassamme. Rotat asuvat lähes yhtä lähellä ihmistä kuin lemmikit, mutta samanlaista statusta niille ei ole tarjolla. Silti kävi ilmi, että rotta pystyy esittämään tarpeensa, neuvottelemaan ja vaikuttamaan päätöksentekoon.
Sopeutuvainen rotta löytää puutarhasta ravintoa ja suojaa. Perennoista se ei kuitenkaan ole kovin kiinnostunut. Kuva: Shutterstock
Rotat olivat runsastuneet tutkimuksen kohteena olevilla palstapuutarhoilla läheisten työmaiden vuoksi. Mylläys ajoi rotat liikkeelle, ja ne löysivät palstoilta suojaa ja ruokaa. Haastatteluissa puutarhurit puhuivat rottasodasta, -kriisistä ja -kaaoksesta, mutta harva kuitenkaan varsinaisesti halusi tappaa eläimiä.
”Olin iloisesti yllättynyt, kuinka harvat ihmiset todella aktiivisesti vihasivat rottia. Useimmat eivät vain halunneet nähdä niitä’, Lukasik kertoo.
Minäkään en edes harkitse yrittäväni tappaa vesimyyrää. Hain kuitenkin kaupasta elävänä pyytävän loukun ja sulloin sen perukoille juureksia syötiksi. Asetin loukun vesimyyrän kolon äärelle – samana iltana kolo oli tukittu.
Lukasikin mukaan konflikti ei usein kumpuakaan rotista sinällään, vaan esimerkiksi oman puutarhan suojelemisesta. Olen tästä hyvä esimerkki. Mielelläni seurailisin soman ja pörröisen vesimyyrän touhuja purossa kotikylän laidalla, mutta kun luumupuuni joutuu tulilinjalle, suhtautuminen muuttuu.
Osaltaan rottiin kohdistuvia negatiivisia asenteita selittää se, että liikkeellä on runsaasti väärää tietoa. Laji mielletään taudinkantajaksi, vaikka harva tietää, millainen riski todella on. Lukasikin tutkimus sattui yksiin pandemian kanssa, ja osa ajatteli, että rotalta voi saada koronavirustartunnan.
”Mielleyhtymä rotista sairauksien kantajina oli niin voimakas, että kun uusi ja tuntematon tauti ilmestyi, he päättelivät rotan todennäköisesti levittävän sitä.”
Samassa tutkimusryhmässä kartoitettiin Helsingin rottien kantamia tauteja. Kävi ilmi, että mahdollisesti ihmiseen tarttuvien taudinaiheuttajien ja loisten määrä oli alhainen muihin eurooppalaisiin kaupunkeihin verrattuna.
Myös vesimyyrään liittyy vastaava tautikysymys. Harva tietää, että myyräkuumeen voi saada ainoastaan metsämyyrältä. Tauti mainitaan silti myös vesimyyrää käsittelevällä infosivustolla. Tämän Lukasik toisaalta ymmärtää, sillä kyseessä on jopa hengenvaarallinen sairaus.
”Pitää ollakin varovainen, koska myyrälajin tunnistaminen ei aina ole helppoa.”
Tutkimuksen aikana puutarhureille tarjottiin mahdollisuus osallistua Tuomas Aivelon luennolle kaupunkirotista. Tieto ei lisännyt tuskaa, vaan auttoi ihmisiä suhtautumaan rottaan neutraalimmin. Rottatutkimuksesta on siis hyötyä jatkossakin.
”Emme tiedä rotista paljoakaan. Edes tutkijat eivät tiedä. Sitä luulisi, että näin yleisestä lajista tiedämme kaiken, mutta emme todellakaan.”
Ryhdyin itsekin perusteelliseen googlaamiseen ymmärtääkseni vesimyyrää paremmin. Onko pihassani sen pesä? Tuskin, se pesii tyypillisesti veden partaalla. Onko niitä monta? Tällaisessa rivitalopihassa ei varmaankaan, laji ei ole rotan kaltainen yhdyskuntaeläjä. Selvä, lohduttaa vähän!
Vesimyyrä kaivaa tunnelistaan aukkoja maan pinnalle. Kolon yhteydessä voi olla myös multakeko niin kuin kontiaisella. Kuva: Anna Tuominen
Tutkimus tarkasteli ihmisten ja rottien välisten neuvottelujen etenemistä. Rotat esittävät listan tarpeistaan käytännössä: ne papanoivat, jyrsivät, kaivelevat ja syövät. Vesimyyrän tapauksessa lista sisältää ainakin tunneleihin piilotettuja maa-artisokkia ja perennoja sekä koloja mullassa.
Ihminen tuo neuvottelupöytään muun muassa karkottimet, fyysiset esteet erilaisiin tiloihin ja ruoan äärelle, sekä toisaalta turvallisemman tilan tarjoamisen.
Netti on pullollaan vippaskonsteja vesimyyrien karkoitukseen. Istuta narsisseja, kaada kasvien ympärille valkosipulivettä, käytä ultraäänitaajuuksilla vinkuvia karkottimia. Hyvin pian kuitenkin tulee selväksi, ettei minkään niistä teho ole kummoinen.
Puutarhapalstoilla rottia koitettiin pitää kurissa jopa levittämällä maahan lemmikkikissan jätöksiä. Lukasikille ei kuitenkaan selvinnyt, toimiko konsti. Kaikenlaisten karkottimien ongelma on se, että eläimet tuppaavat lopulta tottumaan mihin vain, kun huomaavat, ettei välitöntä vaaraa ole.
Rotat osoittautuivat vaikutusvaltaisiksi neuvottelijoiksi, kun puutarhurit päätyivät lopulta kehittämään yhteisönsä sääntöjä rotat huomioiden. Jatkossa puutarhamökkien aluset piti verkottaa, etteivät rotat päässeet tekemään pesiä rakenteisiin. Komposteista tehtiin umpinaisia, että rottien pääsy helpon ruoan äärelle estyy. Näillä keinoilla rottasota alkoi rauhoittua.
Vesimyyrän kanssa tilanne on kinkkisempi, sillä koko puutarha on sille potentiaalinen buffet. Netissä suositeltiin jopa verkottamaan koko hedelmäpuun juuristo istutusvaiheessa. Kannattaisiko luumupuu siis kaivaa ylös ja istuttaa uudelleen verkon kera? Toistaiseksi en ole viitsinyt ryhtyä moiseen, mutta jos todella menetän puun, ehkä viitseliäisyyttä alkaa jatkossa löytyä.
Palstapuutarhan rotat saivat elellä melko lailla rauhassa niillä palstoilla, jotka olivat jääneet tyhjilleen. Mitä tämä voisi tarkoittaa minun puutarhassani?
”Sanoisin, että tavallaan koko sinun puutarhasi on turvallisempi tila. Et käytä siellä torjunta-aineita, eikä myyrällä ole esimerkiksi riskiä jäädä auton alle”, Lukasik huomauttaa.
Se pitää epäilemättä paikkansa. Piha-aitojen ansiosta vesimyyrä on puutarhassani suojassa myös ketuilta, joita naapurustossa liikkuu.
Pohdin, voisinko ehkä lahjoa myyrän pysymään erossa luumun juurista, jos kasvattaisin oikein paljon maa-artisokkia. Taisihan se toimia viime talvenakin. Vai ovatko viljelmäni alun perin syy sille, että se mieltyi puutarhaani?
”Se on aivan mahdollista. Sinulla on siellä paljon erilaisia kasveja tarjolla”, Lukasik sanoo.
Hän arvelee, että maa-artisokilla lahjominen voisi onnistua. Makeat ja ravitsevat juurimukulat voisivat riittää täyttämään vesimyyrän tarpeet, eikä se kuitenkaan alkaisi perustaa yhdyskuntaa niin kuin rotta.
Saan samaan hengenvetoon kehut ponnisteluistani yrittää ennakoida myyrän reaktioita ja suunnitella toimiani niiden mukaisesti. Tämä on juuri sitä neuvottelua, jolla yhteisymmärrykseen voi päästä.
Tutkijan mukaan ihmisillä on usein voimakas kontrollin tarve rakentamassaan ympäristössä.
”Etenkin kaupungeissa unohdamme, etteivät ne koskaan ole olleet vain ihmisten tiloja.”
Tunteeni ovat ristiriitaiset. Projektini tarkoitus on ollut nimenomaan kasvattaa puutarhasta vähän villi. Tämä villiys ja vapaus on nyt osoittautunut aika näennäiseksi, sillä huomaan haluavani voida silti päättää kaikesta. Kun vesimyyrä tekee omat villit päätöksensä, en olekaan siihen valmis.
Lukasik ymmärtää sen. Harrastelijapuutarhurikin suhtautuu työhönsä kunnianhimolla ja käyttää siihen paljon aikaa, vaivaa ja ajatusta. Tutkija kuitenkin painottaa kompromissien tärkeyttä.
”Joskus neuvottelussa jää ihmisen vastuulle antaa periksi. Jos vaikkapa citykani syö tulppaanit, niiden tilalle voi kasvattaa kurjenmiekkoja, joita kani ei syö”, hän sanoo.
”Se vaikuttaa tavallaan tappiolta, mutta miksi paras lopputulos olisi aina se, jossa ihminen saa pitää päänsä joka asiassa?”
Lukasik kuitenkin antaa vinkkejä myös vesimyyrän loukuttamiseen. Sen pitää ensin rauhassa saada tutustua vekottimeen, todeta, että se on arkinen puutarhan osa, joka pysyy aina paikallaan ja samanlaisena. Vasta sitten loukun voi virittää ja lisätä syötin.
Ehkä voisinkin siis saada vesimyyrän nalkkiin ja kuljetettua toisaalle. Harkitsen asiaa. Tällä erää loukku kuitenkin nököttää kuistin reunalle unohtuneena.
Äskettäin huomasin vesimyyrän napsineen yksivuotisten unikoiden siementaimia. Hyvä valinta. Niitä on itänyt valtavasti, joten napsikoon.
