Jokin aika sitten retkeilin Helsingin Mustavuoressa. Eräällä kalliolla oli maastopukuinen mies kameroineen. Lähestyin häntä uteliaana, jolloin hän nosti katseensa ja viestitti: älä tömistele.
Mies oli kuvaamassa rantakäärmeitä ja kyytä, jotka olisin vuorenvarmasti ilman häntä ohittanut – tömistellen. Nyt sain katsella käärmeitä pitkän tovin.

Minussa heräsi pieni luontokuvaaja.

Viikonloppuna tuttavani rintamamiestontilla tartuin tilaisuuteen. Kolme punatulkkuparia hyppeli puissa ja maassa, sinitiaiset olivat varanneet jo kaksi pönttöä ja käpytikkakin lennähti rummuttamaan sähkötolpan päätyä.

Nyt vain kuvauspuuhiin.

Punarintainen koiraspunatulkku oli helppo löytää, mutta aina kun sain sen etsimeen, se hypähti etäämmäksi tai häipyi tykkänään. Sinitiaiset lakkasivat menemästä pönttöön sillä sekunnilla kun hiippailin kuvausetäisyydelle. Mokoma tikkakin kiepsahti ensin tolpan taakse ja pyrähti sitten lentoon. Kuvaan tuli pelkkä tolppa. Ilmiselvästi linnut pitivät minua silmällä.

Käpytikka. Kuva: harriet / ikkunasuomenluontoon.fi

 
Pellon reunalla naukui töyhtöhyyppä. Riensin sinne ja jähmetyin puuksi puun viereen. Kamera esiin ja videotoiminto päälle. Töyhtöhyyppä lensi kierrostaan ja minä yritin pitää linnun kuvassa. Lopputuloksena oli pieni liikkuva piste horisontissa. Ääni sentään tallentui todisteeksi.

Olen yrittänyt ennenkin kuvata luontoa, mutta maltti ei ole ikinä riittänyt. Syitä löytyy: kalusto on kehno, silmälasit kateissa, kylmä, nälkä, ei ole piilokojua eikä kahvia termoksessa.

Nostan siis hattua ilman kateuden jyvästäkään sekä luontokuvaajille että harrastelijoille. Ihailen heidän kärsivällisyyttään. He ovat selvillä tapahtumista ja ilmiöstä, he konttaavat soilla ja kukkaniityillä ja kömpivät kerta kerran jälkeen pressumajaansa tai lautahökkeliinsä kököttämään määräämättömäksi ajaksi. Ja tämän he tekevät myös siksi, että me pulliaiset voisimme nähdä saman minkä he itse – luonnon ihmeellisyyden.

Ps. Katso tavallisten pulliaisten upeita otoksia Havaintokirjassamme!