Eräässä haastattelussa toimittaja kysyi, mikä on mielestäni kevään hienoin hetki. Vastailin sekavia roudan sulamisesta, puroista ja kasvukauden alkamisesta.

Oikea vastaus tuli mieleeni pari viikkoa myöhemmin, kun ulkoilutin koiraa myöhään illalla. Seisahduin puistoreunan pusikkoon, sillä jokin kiinnitti huomioni. Maan äänet! Kevään hienoin hetki on, kun maa herää! Maan herääminen on hyvin konkreettinen hetki, sillä edellisenä iltana en ollut sitä vielä huomannut. Mutta tuolloin, seisoessani hiljaa pienessä metsikössä maaperä suhisi ja

rahisi, kun hyönteiset, madot ja muut pieneliöt rapisuttivatkuivia lehtiä ja kariketta.

Kun pääsin kotiin, kirjoitin havainnostani innoissani Facebookiin. Menkää kuuntelemaan maan ääniä, kehotin.

Yksi kommentti jäi mieleen. ”On aina niin hupaisaa, kun kaupunkilainen neuvoo maalaista luontoasioissa”, keski-ikäinen mies kirjoitti sarkastisesti. Jäin miettimään tokaisua. Maalainen vs. kaupunkilainen -asetelmahan tulee usein esiin luontokeskusteluissa. Esimerkiksi suurpetokiistoissa tunnutaan monesti halveksittavan ihmisiä, jotka esittävät suojelukannanottojaan pääkaupunkiseudulta. Todellinen luontosuhde ja uskottavat mielipiteet tuntuvat vaativan elämistä keskellä villiä luontoa.

Eikö kaupunkilaisen luontosuhde voi koskaan olla yhtä syvähenkinen kuin maalla asuvan? Kapinoin kovasti tällaista käsitystä vastaan. Ensinnäkin ”luonto” on yhtä ”luontoa”, oli paikka mikä tahansa. Helsingin luonto tai kotikaupunkini Keravan luonto on erilaista kuin Kainuun, Nuuksion kansallispuiston tai Käsivarren Lapin luonto, mutta luontoa silti.

Vaikuttaako luontosuhteen uskottavuuteen esimerkiksi eliölajien määrä, joka alueella esiintyy? Tältä kannalta tarkasteltuna suomalaisen luontosuhde olisi säälittävän ohut verrattuna vaikkapa eteläamerikkalaisten luontosuhteeseen.Pohjoinen havumetsävyöhyke on varsin vähälajista verrattuna trooppisiin sademetsiin. Sitä paitsi suomalaisen kaupunkiluonnon lajimäärä ei parhaimmillaan lainkaan kalpene vaikkapa metsien rinnalla. Helsingissä olen nähnyt esimerkiksi useamman tikkalajin kuin koskaan vaellusretkillä.

Asuinpaikkaa enemmän luontosuhteen syntyyn vaikuttaa ihmisen asenne. Luontoa pitää ammentaa sisäänsä, siihen pitää uppoutua. On mahdollista elää koko elämänsä keskellä metsää koskaan todella huomaamatta luontoa ja luomatta siihen suhdetta. Samoin luontosuhde voi olla elävä, värikäs ja syvällinen, vaikka luontoa edustaisivat vain asvaltin rakosissa viihtyvät voikukat, sammalet ja satunnaiset muurahaiset.

Jopa Kerava, Suomen kolmanneksi tiheimmin asuttu kunta, on täynnä luontoa. Isot metsät toki puuttuvat, mutta joenrantaa, ojaa, niittyä, hylättyä tonttia, lammikkoa, variksenpesää ja ryteikköä läytyy. Äskettäin ”löysin” elinpiiristäni myös Haukkavuoren perintömetsän, pienen laikun upeaa ja rehevää joenrantametsää ja käkkyrämäntyistä kalliota.

Luonto on pusikoita, taloyhtiön nurmikko ja sillä poikasiaan ruokkivat rastaat, vanhan koulun takana piilevä oja, jossa asuu vesimittareita.