292/365

Pihapiiriin ilmestyi varpuspöllö. Se kurkisti ensi kerran iltapimeässä taskulamppua kottaraisen pöntöstä. Aamuhämärissä pöllö vihelteli syyshuutoaan pari kertaa, keskipäivällä kolmannen kerran. Metsäsaarekkeessa on kuitenkin tilaa piiloutua – näkyviin en pientä pöllöä saanut.

Välillä varpuspöllö paljastui, kun pähkinänakkelit ja tiaiset kokoontuivat koivuun lähekkäin toisiaan ja pitivät hermostuksissaan mitä melkoisinta säksätystä. Pikkulinnut olivat havainneet pöllön – mutta minä en edelleenkään. Kiikaroin kuusenlatvoja, oksia, tolppia pensaita, katonharjaa. Pieni pöllö on taitava häviämään. Saattoipa tuo olla jopa maassa heinikon kätkemänä.

Kuurupiilo jatkui toisena ja kolmantena päivänä samaan malliin. Tunnin parin välein aamusella tai aamupäivällä äänisarja. Ketään ei kuitenkaan näy, vaikka olen äänestä päätellen aika lähellä. Näin on tietysti hyvä, pöllö saa olla rauhassa. En toki halua hätyyttää tai häiritä.

Metsäsaareke pihoineen tarjoaa ilmeisen hyvin myyriä ja hiiriä. Pikkulintujen en huomannut vähenevän ruokinnalta.

Mietin, miksi varpuspöllö kuuluttaa läsnäoloaan viheltämällä sävykkäästi aika ajoin. Sehän samalla paljastaa itsensä tiaisille. Luulen, että se on merkki toisille syksyllä vaelteleville tai kierteleville varpuspöllöille: tässä asustan jo minä, ainakin nyt syksyllä, etsi toinen paikka.

Kuurunpiilo jatkuu, ehkä löydän varpuspöllön, kun ruskalehdet ovat karisseet ja maisema pelkistyy. Tai sitten se ehtii jo jatkamaan matkaansa. Monta vuotta olen odottanut varpuspöllöä Viron pihapiirin syksyyn, samoin olen tehnyt myös Helsingissä. Nyt se leikkii joka tapauksessa kanssani kuurupiiloa. Aika veitikka!