Keväällä ilmestynyt Metsä meidän jälkeemme (Like) on nelihenkisen työryhmän laatima reportaasi Suomen metsien tilasta. Anssi Jokiranta, Pekka Juntti, Anna Ruohonen ja Jenni Räinä ovat haastatelleet tutkijoita mutta myös tavallisia ihmisiä, joiden elämään metsätaloustoiminta on vaikuttanut.
Omien sanojensa mukaan kirjan tekijät ovat halunneet tuoda keskusteluun moniäänisyyttä, ja siksi metsää tarkastellaan ympäristönäkökulmasta. Niinpä vallalla olevien metsätalouskäytäntöjen kannattajat eivät kirjassa esiinny. Tämä on perusteltua, sillä heidän väittämänsä ovat suomalaisille jo niin tuttuja, ettei niille kannata sivuja tuhlata. Ovathan ns. metsäammattilaiset jo vuosikymmeniä saaneet iskostaa näkemyksiään virallisina totuuksina (olivat nuo totuudet sitten tutkittua tietoa tai eivät) ja metsänomistajat on näihin käytäntöihin jopa lailla pakotettu.
Kuten kirjan tekijät kirjoittavat, metsätalousväki on ehtinyt luoda myös oman sanastonsa, jolla se on muokannut suomalaisten käsitystä metsästä. ”Tehometsätalouden retoriikka läpäisee usein kielen metsästä puhuttaessa, millä on vaikutuksensa myös siihen, miten metsä nähdään.” Puhutaan metsän hoitamisesta, parantamisesta, hoitorästeistä tai metsän museoinnista. Tällainen terminologia hämärtää ymmärrystä metsien luontaisesta dynamiikasta ja esittää metsätalouden roolin välttämättömyytenä, jota ilman metsät voisivat huonosti. Metsät jaotellaan nuoriin, varttuneisiin ja uudistuskypsiin – aivan kuin ne luonnostaan kasvaisivat selkeästi eri ikäryhmissään.
”Kuitenkin vain talousmetsille voidaan määritellä ikä. Luonnonmetsät ovat iättömiä. Niissä elää vasta itäneitä sirkkataimia ja satoja vuosia vanhoja puita yhdessä, dynaamisessa tilassa. Ne ovat rakenteellisesti vaihtelevia ja hierarkkisia, eikä niiden puuston koko- ja tilarakenne ole yhdenmukainen.”
Kirjassa on neljä osaa, joiden sisällä on vielä omia lukujaan. Ensimmäisessä osassa puntaroidaan luonnonmetsän ja talousmetsän eroja ja tarjotaan erinomainen yhteenveto Suomen metsätalouden historiasta, siitä miksi avohakkuumalliin siirryttiin ja kuinka hakkuut tehostuivat.
Toinen osa käsittelee hakkuiden vaikutuksia luontoon ja ihmisiin. Tehometsätaloudesta eivät kärsi enää vain jotkut tiukasti aarniometsään erikoistuneet lajit vaan myös vielä vähän aikaa sitten runsaslukuiset perusmetsien lajit, kuten silmälläpidettäväksi taantunut helmipöllö, joka on yhden luvun päähenkilö. Nykyiset metsät ovat metsälajeille liian yksipuolisia; puusto on tasaikäistä ja nimenomaan tasaisen nuorta. ”Lähes kaksi kolmasosaa Suomen metsistä on alle 80-vuotiaita.”
Esimerkkejä tarjotaan myös täältä Kainuusta. Metsähallitus on jo vuosikausia turmellut ikivanhaa, Lönnrotinkin aikoinaan kulkemaa Vienan reittiä Suomussalmella. (Koneet rymysivät siellä taas tänäkin syksynä, kunnes hakkuut keskeytettiin suojelijoiden löytämien uhanalaisten lajien vuoksi.) Paikallisten ihmisten toiveet, kulttuuri- ja maisema-arvot, retkeily ja luontomatkailu saavat kylmää kyytiä, kun valtion laitos tahkoaa tulostavoitteitaan.
Myös Hyrynsalmella toimineiden hirsirakentajien ja matkailuyrittäjien Päivi Sainio Rohnerin ja Meinrad Rohnerin tarina kertoo siitä, kuinka yhä yksipuolisemmaksi käyvä ympäristö vaikeuttaa paikallisten elinkeinojen harjoittamista ja kuinka Metsähallitus käyttää valtaansa. Haastattelun aikaan Rohnerit ovatkin muuttamassa Pohjois-Ruotsiin Jokkmokkiin, sillä tulevaisuus Kainuussa tuntuu ankealta. Metsiä pyöritetään nopeassa 60 vuoden kierrossa, joten lopulta puustosta puuttuvat tykkänään vanhat ikäluokat. Kuinka siinä tehdään hirsirakennuksia – tai mitä arvoa on enää maisemilla?
Metsätaloustoiminnan aiheuttamat massiivisimmat tuhot liittyvät ehkä kuitenkin ojituksiin, joiden suhteen Suomi on maailmanennätysvaltio. Tämä jättimäinen, koko maata kattava kaiveluprojekti hävitti soita, puroja ja muita pienvesistöjä, likasi lampia ja järviä ja tuhosi arvokalakantoja. Kaiken lisäksi osa toiminnasta oli puuntuotannon kannalta hyödytöntä. ”Arviolta viidennes metsäojituksista, siis noin miljoona hehtaaria, kaivettiin turhaan.” Ikävä kyllä sotkut eivät ole vähenemässä vaan päinvastoin. Uusien tutkimusten mukaan metsäojitusten ravinnehuuhtoumat kestävät paljon pitempään kuin on aiemmin luultu. Kaiken lisäksi vanhojen ojitusalueiden metsät ovat kohta hakkuuvuorossa, joten ”kun turvemaita aletaan avohakata ja maata muokata, vesistöt ovat saamassa jopa kymmenkertaisen ravinnepommin verrattuna kangasmaiden hakkuisiin. Ravinnepiikin suitsimiseksi Luke on suositellut turvemaille jatkuvaa kasvatusta”.
Kaivinkonehommia jatketaan myös kunnostusojituksen nimissä. Kirjasta selviää, kuinka tätä möyrimistä edistetään. Valtio maksaa kunnostusojituksista tukea metsänomistajalle, joka puolestaan maksaa työn toteuttajalle. ”Esimerkiksi metsänhoitoyhdistyksistä voi ostaa kokonaispalveluita, joissa yhdistys tekee sekä suunnitelman että työn. Metsänhoitoyhdistys siis määrittää metsänomistajalle, onko työ tarpeen. Sitten yhdistys tekee tai teettää työn metsänomistajan ja valtion rahalla.” Voi arvata, että metsänhoitoyhdistykset löytävät runsaasti kunnostusojitusta ”tarvitsevia” kohteita!
Kolmannessa luvussa pohdiskellaan metsäteollisuuden nykytilaa, sellutehtaita, metsien roolia ilmastonmuutoksen torjunnassa sekä Ylä-Lapin metsiä. Poliitikkojen biotalouden hehkutuksesta voisi kuvitella, että Suomessa puusta tehdään jo nyt tai aivan pian ties mitä hienoja innovaatioita, mutta totuus on ankeampi. ”Puun jalostusaste oli vuonna 2017 Suomessa matalampi kuin aiemmin. Suoraan vientiin menevän sellun osuus on kasvanut.” Siis: ”Käytännössä kyse on yhä sellutehtaista, joiden sivutuotteiden kirjo on vain hieman aiempaa laajempi. Esimerkiksi Äänekosken jättiläismäisen uuden biotuotetehtaan liikevaihdosta 80 prosenttia on sellua.”
Suomalainen biotalous ei ole ”biota” myöskään siksi, ettei se ole ekologisesti kestävää. Kuten kirjassa haastateltu WWF:n metsäasiantuntija, maa- ja metsätaloustieteiden tohtori Panu Kunttu toteaa: ”Tieteen näkökulmasta asiassa ei ole mitään epäselvää. Nykyiset hakkuumäärät pienentävät merkittävästi metsien hiilinielua, kuormittavat vesistöjä ja heikentävät metsäluonnon monimuotoisuutta.”
Neljäs ja viimeinen osa pohdiskelee tulevia. Siinä esitellään metsän jatkuvaa kasvatusta ja mietitään muitakin kuin puuntuotannollisia merkityksiä. Entä suomalaisten suhtautuminen metsään, onko se muuttumassa; mitä nuoremmat sukupolvet tulevat ajattelemaan? Metsän ihmisille tarjoamat terveysvaikutukset tai vaikkapa marja- tai sienisadot eivät välttämättä ole niin vähäpätöisiä kuin tähän asti on ajateltu. Sitä paitsi metsän puuntuotannollista merkitystä painotettaessa mieluusti unohdetaan, että sitäkin osaksi ylläpidetään valtion tuilla. Valtion Kemera-tukia voi saada paitsi kunnostusojituksiin, myös taimikonhoitoon, lannoitukseen tai metsäautoteiden rakentamiseen.
On hyvä, että tätä kammottavaa tukijärjestelmää sentään välillä kritisoidaan. Valtio rahoittaa (veronmaksajien rahoilla) toimintaa, joka tutkitusti vähentää metsäluonnon monimuotoisuutta, turmelee maisemia ja kaikin puolin heikentää metsien moninaiskäyttöä. Eikö tällaisen näin yksipuolisesti metsiä hyödyntävän ja luontoa vahingoittavan toiminnan pitäisi edes rahoittaa itse itsensä! Mutta tukien karsiminen, saati sitten tukijärjestelmän romuttaminen on vaikeaa, kun edunsaajia on paljon. Kirjoittajat toteavatkin: ”Joidenkin asiantuntijoiden mukaan kurssin kääntäminen on vaikeaa siksi, että nykytilanne suosii niin montaa metsäalan toimijaa. Jaksollinen, metsänviljelyyn ja avohakkuisiin perustuva metsänkasvatus tuottaa sellu- ja paperiteollisuudelle jatkuvasti edullista raaka-ainetta, pientä runkopuuta. Metsäammattilaisille viljelymetsätalous tuo paljon työtä ja toimeentuloa, koska maata pitää muokata, taimia istuttaa ja taimikoita harventaa. Soita täytyy ojittaa ja teitä rakentaa ja huoltaa.”
Metsänomistajille ei juuri muista vaihtoehdoista edes kerrota, ja kun täkynä on avohakkuusta heti saatava rahaköntti, on helppo unohtaa, että osa saaduista rahoista hupenee edessä oleviin istutuksiin ja taimikon hoitoihin.
Metsä meidän jälkeemme on erinomainen tietopaketti, jota lämpimästi suosittelen. Se kertoo laajasti ja monipuolisesti siitä, kuinka kovaotteisesti Suomi on vuosikymmenten ajan käyttänyt metsiään ja mihin se on johtanut. Ajankohtaiseen metsäkeskusteluun kirja antaa luonnolle ja sen suojelijoille kipeästi kaivatun äänen. Ääntä vahvistavat selvät asia- ja numerotiedot. Anssi Jokirannan valokuvat ovat niin kauneudessaan kuin kauheudessaankin vaikuttavia. (Kauheudesta hyvä esimerkki on sivujen 52-53 kuva Kuusamon Isoniemessä seurakunnan maille vuonna 2013 tehdystä avohakkuusta: yli sadan hehtaarin laajuinen, kynnöksille viilletty autiomaa.)
Vaikka metsätaloustoiminnan aiheuttamat massiiviset muutokset luonnossamme ovatkin murheellista luettavaa ja tehometsätalouden ote tuntuu yhä lopullisen puristavalta, jotakin lohtua tuo sentään se, että vuosikymmeniä jatkunut avohakkuupropaganda ei enää kaikkiin uppoa. Metsän puolesta ovat huolissaan jo muutkin kuin ekologit tai vannoutuneet luonnonharrastajat. Erityisen läheiseksi tunsin aiemmin mainitun Päivi Sainio Rohnerin toteamuksen siitä, kuinka maisemia tylysti ja kovaotteisesti tuhoava metsätaloustoiminta vie elämästä iloa: ”Kun kuvittelen lähteväni hoitamaan luontoon verenpainetta ja kuntoa, palaankin pää punaisena takaisin.”
Ehkä jonkinlaisesta asennemuutoksesta kertoo sekin, että tällainen suojelijoiden äänellä tehty, kantaaottava kirja on löytänyt kustantajan – ja että se on jopa päässyt Tieto-Finlandia -ehdokkaaksi. Toivotamme menestystä!