Tove Janssonin elämänviisautta uhkuvat muumit täyttävät tänä vuonna 75 vuotta. Janssonin teokseen Muumilaakson marraskuuhun on helppo samaistua juuri nyt, kun päivä tuntuu olevan vain häivähdys valoa kahden pimeän välissä.
Tuossa vuonna 1970 julkaistussa kirjassa Muumitalon vakioasukkaat ovat poissa ja talo täyttyy vieraista kuten Ruttuvaarista, Vilijonkasta ja Hemulista, jotka koettavat selvitä väriään menettävässä maisemassa ilman muumiperheen huolenpitoa ja lämmintä läsnäoloa.
Muumilaakson marraskuu kuvaa hienosti koleaa syksyistä tunnelmaa, ja sen tavoittaakseen Tove Jansson viettikin syksyn pimenevää aikaa Porvoon Pellingissä.
Kesiään Jansson vietti yhdessä Tuulikki Pietilän kanssa kuitenkin keskellä merta, Klovharulla Pellingin edustalla. Tämä karu luoto oli hänelle niin inspiraation lähde kuin turvapaikka, johon saattoi vetäytyä omaan rauhaansa.
Vierailin saarella syyskuussa ja tuosta käynnistä voit lukea artikkelin Saari, luoto, kari, haru 15. lokakuuta ilmestyneestä Suomen Luonnosta.
Juttua varten luin Tove Janssonista kirjoitettuja kirjoja ja tietenkin palasin taas pitkästä aikaa myös muumikirjoihin, kuten teoksiin Muumipappa ja meri, Taikatalvi ja Muumilaakson marraskuu. Jälleen kerran löysin kirjoista jotakin uutta ja oivaltavaa – sekä sanoilla luotua luonnon voimaa.
Mörkö seisoi hetken paikallaan ja hengitti hallaa tyhjään ikkunaruutuun. Lipuessaan pois hän oli vain osa pimeyttä. Ruoho murtui helisten hänen askeltensa alla, ääni vaimeni vaimenemistaan, kuului yhä kauempaa. Puutarhan läpi kulki puistatus, se pudotti lehtensä ja hengitti sitten jälleen.
Muumipappa ja meri (suom. Laila Järvinen, Wsoy 1965)
Metsä oli sateesta raskas, puut aivan hiljaa. Kaikki oli lakastunut js kuollut, mutta maatuneesta maan kamarasta nousi kohisevalla voimalla myöhäissyksyn salainen puutarha – kiiltävien turvonneitten kasvien outo lajisto, jolla ei ollut mitään tekemistä kesän kanssa.
Muumilaakson marraskuu (suom. Kaarina Helakisa, Wsoy 1970)
Muumipeikko mietti hetken, voisiko koko talvi johtua siitä, että kymmenentuhatta mörköä oli istunut maassa.
Taikatalvi (suom. Laila Järvinen, Wsoy 1958)
Sain myös tietää, että kaunis Syyslaulu (Höstvisa) on sekin syntynyt Tove Janssonin kynästä vuonna 1965.
Kotimatka pitkä niin, ei vastaantulijaa.
Illat sammuvat kylmään hämäryyteen.
Jo tule lohduttamaan, synkkä mieli pujahtaa
syksyiltani yksinäisyyteen.
Kas, pimeähän saa sitä ajattelemaan,
mitä muuten ei muistaisi kai lainkaan.
Nyt muistan miten paljon mä tehdä tahdoinkaan,
miten vähän siitä aikaan mä sainkaan.
Muumikirjat ovat lohdullista ja ajatuksia herättävää luettavaa juuri nyt, kun korona nitistää elinpiiriämme. Sanojen loimusta voi kyhätä itselleen oman valoisan majansa – ainakin hetkeksi.
Sillalla voi lojua ja katsella miten vesi virtaa. Taikka sitten voi hyppiä, tai kahlata suon poikki punaisissa saappaissa. Tai käpertyä kuuntelemaan sateen rummutusta katolla. Viihtyminen on hyvin helppoa.
Muumilaakson marraskuu
Tove Janssonin Klovharun mökillä voi vierailla ensi kesänä 4.–30.7.2021 päivittäin klo 12–18. Mökkiä hallinnoi Pellinge Hembygdsförening, www.pellingehembygdsforening.fi.
Kuuntele Syyslaulu Cumulus-yhtyeen esittämänä (Youtube).
Kotimatka pitkä niin, ei vastaantulijaa.
Illat sammuvat kylmään hämäryyteen.
Jo tule lohduttamaan, synkkä mieli pujahtaa
syksyiltani yksinäisyyteen.
Kas, pimeähän saa sitä ajattelemaan,
mitä muuten ei muistaisi kai lainkaan.
Nyt muistan miten paljon mä tehdä tahdoinkaan,
miten vähän siitä aikaan mä sainkaan.
Kiirehdi rakkain jos rakkaus kutsuu,
päivän ei hetket niin pitkiä lie.
Suo valon syttyä, yö kohta saapuu,
pois kesän kukkaset syksy vie.
Etsin jotain mitä meiltä unohtunut on,
minkä avullasi löytää mä voisin.
On kesä lyhyt niinkuin haave saavuttamaton
siitä mikä oisi voinut olla toisin.
Kai tulet pian ennenkuin pimeään mä jään
– eihän kaikki kai ole mennyt hukkaan.
Jos löytäisimme toisemme, silloin ehkä nään
keinon jolla kaiken vielä saamme kukkaan.
Kiirehdi rakkain jos rakkaus kutsuu,
päivän ei hetket niin pitkiä lie.
Suo valon syttyä, yö kohta saapuu,
pois kesän kukkaset syksy vie.
Syksyn tuuli mukanaan vie kesän muistotkin,
nyt jo turhaan sä kysyt minne viekään.
Nyt rakastan kai vähemmän kuin ennen rakastin,
mutta enemmän kuin koskaan saat tietää.
Nyt majakat me näämme kun myrskyt raivoaa,
tuuli vaahtopäinen äänen tänne kantaa
– ja tärkeintä on sydämemme ääntä noudattaa
ja kaikkemme toisillemme antaa.
Kiirehdi rakkain jos rakkaus kutsuu,
päivän ei hetket niin pitkiä lie.
Suo valon syttyä, yö kohta saapuu,
pois kesän kukkaset syksy vie.
(Sanat Tove Jansson, sävel Erna Tauro, suomennos Esko Elstelä)