Suomessa syntyi 1797 henkilö, josta oli tuleva kansainvälisesti merkittävä hyönteistutkija. Tämän lisäksi hän oli paljon kaikkea muuta, kuten Viipurin hovioikeuden ensimmäinen presidentti ja tulevan Suomen tasavallan presidentin isoisä.
Siirryimme Jaakko Mattilan kanssa kohti käytävän perää. Siellä hahmottui jo puisia kokoelmakaappeja, jotka olivat osa sitä kokonaisuutta, johon tutustumista odotin malttamattomana. Käytävä oli kuitenkin pitkä ja kävellessä kohti kaappeja ehti miettiä, miten maailma oli muuttunut niistä ajoista kun kaapit oli valjastettu hyönteiskokoelman säilyttämiseen. Kaapit itsessään eivät ehkä vielä olleet aivan kaksisataavuotiaita, mutta osa niiden sisälle säilötyistä näytteistä oli tätäkin vanhempia. Olimme tekemässä aikahyppyä kahden vuosisadan taakse.
Käytävän keskivaiheilta alkaa jo erottaa määränpäämme: käytävän perällä näkyvät puiset kaapit. Kuva: Tapio Kujala.
Mietitään ensin tätä päivää. Hyönteisharrastaminen 2020-luvulla on helppoa. Varsinkin eurooppalaisista lajeista on saatavilla runsaasti tietoa niin kansien väliin painettuina kuin monilta verkkosivustoiltakin. Tieto pitää sisällään paitsi tekstimuotoista selostusta, myös korkearesoluutioisia vertailukuvia ja määrityskaavoja. Tiedon lisäksi kuvantamismenetelmät ovat ottaneet valtavia harppauksia parin viimeisimmän vuosikymmenen aikana. Digikuvaustekniikan vallankumous on tehnyt kuvien ottamisesta edullista ja tulokset näkee kameran ja tietokoneen ruuduilta ilman vaivalloista filminkehittämistä ja sen aiheuttamaa viivettä. Jos vaikka haluamme määrittää jonkin löytämämme kovakuoriaisen, tarvitsee meidän vain räpsäistä siitä kuva ja verrata tätä verkkosivuilta löytyviin hakemistoihin. Jos samannäköisiä otuksia on useampia, määrityskaavoista näemme mihin yksityiskohtaan on syytä kiinnittää huomiota ja tarvittaessa pystymme vielä ottamaan yksilöstä lisäkuvia joissa nämä yksityiskohdat erottuvat. Jos määrityksen oikeellisuudesta sattuisi jäämään epävarma olo, voi ottamansa kuvat lähettää jonnekin monista verkkoyhteisöistä, joiden asiantuntijoilta vastauksen saattaa saada jopa minuuteissa. Kaikki tämä tapahtuu niin nopeasti, että löydetty kovakuoriainen on mahdollista vapauttaa elävänä takaisin luontoon. Aina ei tietysti ole mahdollista erottaa lajeja tarkoistakaan valokuvista ulkoisten tuntomerkkien avulla, mutta silloin on mahdollista tarkentaa määritystä mikroskoopin ja genitaalitarkastelun avulla tai hyödyntää eri lajeista kerättyä DNA-viivakoodirekisteriä, jolloin pelkästä jalasta tai muusta ruumiinosasta voidaan tunnistaa oikea laji.
Kehitys ei ole pysähtymässä vaan voimme odottaa läpimurtoja tälläkin vuosikymmenellä. Mietitään vaikkapa kuvantunnistamisohjelmistojen kehitystä. Jo tänä päivänä ne ovat jokaisen hyödynnettävissä ilmaiseksi, esimerkiksi Google Lens. Ohjelmistot pystyvät erottamaan valokuvista kohteita ja hakemaan vastaavuuksia verkon lähes rajattomasta vertailuaineistosta. Jos näemme edessämme kirkkaasti kuvioidun perhosen, meidän täytyy vain kohdistaa matkapuhelimemme kamera sitä kohti ja saamme tietää, mikä laji on kyseessä. Tämä edellyttää tietysti sitä, että kohde on riittävän iso ja sisältää tarpeeksi selkeitä yksityiskohtia tunnistamisen mahdollistamiseksi. Oletettavaa on, ettei teknologian kehitys tule pysähtymään ja tulemme jatkossa saamaan yhä tarkempia hakutuloksia. Nykyteknologialla ja osaamisella olisi varmasti mahdollista kehittää myös järjestelmä, joka kykenisi erottelemaan ja tunnistamaan ilmasta eri hyönteislajien feromonijälkiä. Järjestelmällä voisi kartoittaa paikallisen hyönteisfaunan tarkemmin kuin yksikään tämänhetkinen lajistokartoitushanke siihen pystyisi. Voi hyvin ajatella, miten tämä muuttaisi esimerkiksi perhosseurantahankkeiden toteuttamistapaa, kun myrkky- ja valorysiä ei enää tarvittaisi. Eri asia on tietysti se, mistä tämäntyyppiselle kehitysprojektille saataisiin rahoitus järjestymään, puhutaan kuitenkin varsin marginaalisesta tieteenalasta jolloin suurimpana esteenä lienee sijoitetun pääoman heikko tuotto-odotus. Siitä huolimatta ei ole syytä unohtaa, että hyönteisseurannat tuottavat arvokasta tietoa myös muille tieteenaloille, ne esimerkiksi osoittavat konkreettisesti biodiversiteettikriisin olemassaolon ja antavat tietoa ilmastonmuutoksen etenemisestä.
Unohdetaan itsestään selvältä tuntuva nykyhetki ja tulevaisuusnäkymät hetkeksi. Niiden sijasta ajatellaan millaista hyönteisharrastaminen oli kaksisataa vuotta aiemmin. DNA:ta ei oltu vielä kyetty eristämään, hyödyntämisestä puhumattakaan, joten tarkkaa tietoa hyönteisten perimästä ei ollut saatavilla, digitaalisesti makrovalokuvauksesta tuskin osattiin edes haaveilla ja vaikka mikroskoopit olivat jo alkaneet yleistyä tutkijoiden keskuudessa, niiden valaistuskeinot ja -tehot olivat kaukana nykyajan laitteistoista. Vaikka Carl von Linnén taksonomialuokittelun sisältävästä Systema Naturaesta oli ehditty julkaistu lopullinen ja kattavin painos vuonna 1793, lajisto tunnettiin vain pintapuolisesti. Kattavimmatkaan saatavilla olevat lajiluettelot eivät taanneet, että vastaantullut hyönteinen olisi ollut ennestään tieteelle tunnettu. 1800-luvulla oli olemassa omat asiantuntijaverkostonsa, joiden avulla tieto levisi ja apua sai kysyttyä, mutta puhutaan aivan eri tiedonkulkunopeudesta. Valokuvia ei voinut lähettää ilman viivettä toiselle puolelle maailmaa vaan käytännössä valokuvien ja sähköpostien sijaan liikkuivat näyteyksilöt ja kirjeet.
Menetelmien välinen kuilu oli siis valtava, mutta se ei suinkaan tarkoittanut, ettei suuria entomologisia edistysaskeleita voitu ottaa jo kaksi vuosisataa sitten. 10. elokuuta vuonna 1797 Askaisissa (nykyisessä Maskussa) syntyi suomalainen, joka osoitti varsin konkreettisesti, että menetelmien puute ei millään tavoin saanut hyönteisharrastamiseen kohdistunutta intohimoa laantumaan.
Tämä henkilö oli Carl Gustaf Mannerheim, joka oli…
Muotokuva; kreivi Carl Gustaf Mannerheim; (1797–1854). Kuva: Kansallismuseo/historialliset kokoelmat (CC BY 4.0). Kuva on maalattu vuosien 1828-1830 aikana.
Carl Gustaf Mannerheim eli nuoruutensa Louhisaaren kartanolinnassa (Villnäs) lähellä Turkua. Hän opiskeli Turun yliopistossa oikeustieteitä 1813-1819, mutta osoitti samaan aikaan suurta kiinnostusta luonnontieteitä kohtaan. Opiskeluidensa lomassa hän retkeili aktiivisesti ja keräili hyönteisiä. Luultavasti viimeistään tässä vaiheessa harrastus syveni elinikäiseksi intohimoksi, sillä kodin vaikutus ja omat kiinnostuksenkohteet osuivat yksiin Turussa opettaneen luonnontieteiden professori C.R. Sahlbergin osaamisen kanssa. Garl Gustafin isä, Carl Eric Mannerheim oli niinikään kiinnostunut luonnontieteistä, eritoten kasveista, ja tällä epäilemättä oli suuri vaikutus myös hänen poikansa elämään. Mittaluokka oli vain toinen. Botaniikka oli Carl Ericille tärkeä harrastus, mutta entomologia toi hänen poikansa elämään sen tärkeintä sisältöä. Carl Ericin tiedetään itse todenneen poikansa intohimon kehittyneen kohtuuttoman suureksi. Carl Eric ansaitsi palveluksistaan valtiolle kreivin arvon, joka periytyi hänen vanhimmalle pojalleen eli Carl Gustafille itselleen.
Etelä-Amerikkalainen Diabroctis mimas -lehtisarvinen elää hevosen, lehmän ja vesisian lannassa. Aikuisena se saa ravintoa myös hedelmistä. Kuva: Tapio Kujala.
Pian valmistumisensa jälkeen Mannerheim muutti Pietariin ja toimi siellä Suomen asiain komiteassa useissa eri tehtävissä edeten lopulta Viipurin läänin maaherraksi ja Viipurin hovioikeuden ensimmäiseksi presidentiksi. Tässä virassa hän toimi vuodesta 1839 aina kuolemaansa asti. Vaikka Carl Gustafin ura oli varsin ansiokas, hän jäi historiankirjoihin ennen kaikkea entomologisten saavutustensa kautta. Mannerheim käytti kaiken vapaa-aikansa hyönteiskokoelmansa kartuttamiseen ja järjestelemiseen. Hän tuskasteli itse moneen otteeseen sitä, kuinka virkatoimet vähensivät hyönteisharrastukseen ja erityisesti kovakuoriaisten tutkimiseen käytettävää aikaa. Maamme vanhin ja yhä toiminnassa oleva Suomen eläimistön ja kasviston tutkimusseura Societas pro Fauna et Flora Fennica lähettikin vetoomuskirjeen, jotta viran vaatimat velvollisuudet eivät riistäisi Mannerheimin kaikkea aikaa ja tiede pääsisi hyötymään hänen arvokkaasta tutkimustyöstään.
Venezuelasta kerätty Hiperantha-suvun jalokuoriainen. Kokoelmassa laji on nimetty Hyperantha vitticollikseksi, mutta taksonomia on sittemmin muuttunut. Kuva: Tapio Kujala
Vaikka Mannerheimin kovakuoriaiskokoelma oli saanut alkunsa jo Suomessa, Pietariin muuton jälkeen se alkoi muotoutua lopulliseen laajuuteensa. Tällöin kävi selväksi, ettei hän tyytynyt ainoastaan Suomen tai edes Pohjoismaiden lajistoon vaan halusi kartuttaa kokoelmaansa maailmanlaajuiseksi. Mannerheim sai, osti tai vaihtoi näytteitä aluksi venäläisten keräilijöiden kanssa ja verkostoitui samalla Eurooppalaisten keräilijöiden ja entomologien kanssa. Mannerheim oli aktiivisessa kirjeenvaihdossa käytännössä kaikkien eurooppalaisten kovakuoriaisasiantuntijoiden kanssa. Turussa luodut ystävyyssuhteet helpottivat pohjoisen vaihtoaineiston hankkimisessa muille keräilijöille.
Yhteydenpito oli muutakin kuin pelkkää näyteyksilöiden vaihtamista. Se antoi samalla mahdollisuuden tutustua alan uusimpaan kirjallisuuteen ja tutkimussuuntauksiin. Tämä sattui sopivaan ajankohtaan, sillä eurooppalaisessa hyönteistutkimuksessa oli tapahtumassa samaan aikaan läpimurto. Lajien välisten erojen lisäksi oli herännyt halu tietää mitä erilaisuus käytännössä tarkoitti ja miksi lajit olivat sellaisia kuin ne olivat. Pelkän kokoelman kartuttamisen ja lajien tuntemisen lisäksi myös Mannerheim halusi ymmärtää paremmin lajien välisiä suhteita. Tämän seurauksena hän julkaisi vuonna 1823 ensimmäisen varsinaisen tutkimuksensa, jossa hän kävi läpi seppien ja seppämäisten kuoriaisten sukulaisuussuhteita ja päätyi samalla järjestelemään lajeja uudella tavalla. Lajimäärä tutkimuksessa oli verrattain vähäinen, mutta julkaisu herätti laajaa huomiota pohtivan lähestymiskulmansa takia. Julkaisun myötä Mannerheim astui ulos suomalaisesta tutkimusperinteestä ja sai runsaasti kehuja eurooppalaisilta tutkijoilta.
Tamminkainen (Lucanus cervus) on Euroopan kookkain kovakuoriaislaji. Suomesta laji on tavattu vain kerran ja silloinkin ihmisten maahantuomana. Lajin toukat elävät erityisesti vanhoissa, pystyyn lahoavissa tammissa ja toukkavaihe kestää neljästä kuuteen vuotta. Aikuiset kuoriaiset eivät syö ja elävät vain kahdesta viikosta kuukauteen. Kuva: Tapio Kujala.
Kaikkiaan Mannerheim julkaisi nelisenkymmentä tieteellistä artikkelia. Merkittävin systemaattinen selvitystyö kohdistui hankalana pidettyyn lyhytsiipisten heimoon. Vuonna 1830 julkaistu laaja selvitys loi kokonaan uuden pohjan Brachelytra-sukuisten lyhytsiipisten luokittelulle ja selvitystyö on kestänyt ajan hammasta hämmästyttävän hyvin. Kun ottaa huomioon useiden lajien pienen koon ja ulkonäöllisen samankaltaisuuden, on vaikea käsittää miten Mannerheim kykeni tähän sen ajan välineistöllä. Lajiryhmä ei ole helpoiten lähestyttävä edes elintapojensa puolesta. Suurin osa lajeista viihtyy hajoavissa eläimissä ja kasveissa, joten Mannerheimilla ei ollut varaa karttaa tunkioiden, lantakasojen ja raatojen löyhkiä.
1840-luvulla Mannerheim keskittyi ennen kaikkea kokoelmansa laajentamiseen ja tämä edellytti perehtymistä muun maailman lajeihin. Lukuisten ulkomaille suuntautuneiden tutkimusmatkojen lisäksi Mannerheim organisoi ja opasti paikallisia hallintoviranomaisia ja lääkäreitä keräämään itselleen näytteitä myös alueilta, joissa hän ei itse käynyt. Merkittävimmäksi kohteeksi valikoitui vähemmän tunnettu Pohjois-Amerikan hyönteisfauna ja erityisesti siihen aikaan Venäjän keisarikuntaan kuuluneen Alaskan alueen kovakuoriaiset. Mannerheimin tekemä, yli 400 sivuinen selvitys on kenties edelleen laajin Alaskan kovakuoriaisista laadittu selvitys. Neljän tutkielman kokonaisuudessa käsitellään 540 kovakuoriaislajia ja näistä 150 kuvataan tieteelle uusina. Tämä on melkoinen saavutus huomioiden sen tosiasian, ettei Mannerheim itse käynyt koskaan alueilla, joiden lajistoa tutkielmat käsittelivät.
Jättiläissepäksi kutsuttu Oxynopterus mucronatus elää Kaakkois-Aasiassa. Jaavalaiseen kulttuuriin kuuluu kovakuoriaisen hyödyntäminen seksuaalista halukkuutta lisäävänä lääkkeenä. Lajin toukat ovat erikoistuneet syömään termiittejä ravinnokseen. Kuva: Tapio Kujala.
Mannerheim oli kiistatta 1800-luvun merkittävimpiä hyönteistutkijoita myös globaalilla tasolla. Taksonomisen tutkimustyön ohella vahva kansainvälinen verkostoituminen, osallistuminen tutkimusalan sisäiseen väittelyyn ja kirjastoon panostaminen olisivat taanneet hänelle menestystä näinäkin vuosikymmeninä. Tutkimisen ja keräämisen lisäksi hän määritti lajeja ja lainasi kirjastonsa aarteita muille. Eri asia on, olisivatko uuden vuosituhannen alun digitaaliset viehätykset ohjanneet tutkijan mielenkiintoa muualle. Mannerheim ei ollut tunnetusti seuramies vaan hän käytti vapaa-aikansa mieluiten rakkaan harrastuksensa parissa, joten ehkä hän olisi pystynyt vastustamaan myös nykyajan houkutuksia samalla tavalla kuin hän vastusti niitä 1800-luvulla.
Mannerheim rakasti ennen kaikkea hyönteisiä ja kovakuoriaisia, mutta se ei sulkenut pois perhe-elämäää. Carl Gustaf avioitui vuonna 1832 Eva Wilhelmina von Schantzin kanssa ja aviopari sai myös jälkikasvua. Carl Gustafin pojasta, Carl Robertista tuli aikoinaan Suomen marsalkkana ja Suomen tasavallan presidenttinä tunnetun Carl Gustaf Emil Mannerheimin isä. Avioliitosta syntyi myös viisi muuta lasta: Sofia Augusta, Eva Carolina Vilhelmina, Anna Maria, Lars August ja Gustaf Johan.
Carl Gustaf Mannerheim kuoli 9. lokakuuta vuonna 1854 Tukholmassa. Hänen hautauspaikkansa sijaitsee Maskussa lähellä synnyinkotia.
Strigoptera obsoleta -jalokuoriaista tavataan mm. Filippiineiltä. Kuva: Tapio Kujala.
Kaikki kirjoituksen yhteydessä esiintyvät hyönteiskuvat ovat Mannerheimin kokoelmasta. Kuvia on käsitelty poistamalla hyönteisneulat, putsaamalla pölyä ja lisäämällä puuttuneita raajojen osia. Tutustumme kokoelmaan tarkemmin seuraavan kirjoituksen yhteydessä.
Mannerheimin elämästä kertovan osuuden pääasialliset lähteet: