Juuri kun luulin oppineeni ymmärtämään maailmaa, huomasin sammalet.

Olin uuden kodin pihassa leikkimässä. Vieressä kohisi metsä. Sen kummemmin harkitsematta tallustin sinne.

Onneksi olin vasta nelivuotias, riittävän pieni. Jos olisin ollut isompi, olisin nähnyt metsän siten kuin se tavallisesti nähdään: puina. Metrin korkeudelta katsoessa puut kuitenkin jäävät sivuosaan, metsä on sammalmättäitä ja niillä tanssivia varjoja ja valoläikkiä.

Metsässä tapasin patjoittain sammalia, jotka olivat päältä kirkkaanvihreitä ja alhaalta vaaleita, monihaaraisia, hataria, vähän oudonhajuisia. Niiden sekaan pystyi pujottamaan käden.

Merkillisintä oli, että kasvuston alta ei löytynyt juuria eikä maata vaan turvemuhjuksi hajoavaa sammalentyveä. Se hämmästytti, sillä olin jo tottunut siihen, että elämässä kaikella on alku ja loppu. Teoria luhistui, sillä kotimetsän sammal osasi selvästi kasvaa ja kuolla yhtä aikaa.

Sammalten maailma

Vuosia myöhemmin opin, että kohtaamani kasvi oli korpirahkasammal, Sphagnum girgensohnii.

Maapallolla elää noin 380 rahkasammallajia. Suomessa niistä esiintyy nelisenkymmentä. Kaikkiaan sammalia on tällä tietoa noin 20 000 lajia, Suomessa vajaat 900.

Korpirahkasammal. Kuva: Esa Ervasti

Sammalet muodostavat planeetalla pehmeän pienoismaailman. Kaikessa hiljaisuudessa ne ovat kansoittaneet kivenkolot, kaarnanraot ja oksantaipeet. Ne eivät kuitenkaan ole jättäytyneet vain sinne, minne isommat eivät mahdu.

Kosteilla tienoilla, kuten pohjoisella havumetsävyöhykkeellä, sammalet voivat hallita maisemaa. Ne peittävät kalliopahtoja ja metsänpohjia, verhoavat hylättyjä muurahaispesiä, koskikiviä ja ajat sitten kaatuneita puita. Soille sammalet ovat muodostaneet suunnattomia rahkaulappoja, jotka kannattelevat kaikkea muuta elämää karpalosta karhuun.

Sammalet pääsevät oikeuksiinsa Suomessa etenkin paljon parjatussa marraskuussa. Kun lehdet ovat pudonneet puista ja ruohovartiset kasvit lakastuneet, sammalet hehkuvat metsissä estoitta melkein neonvihreinä, pilviselläkin säällä. Ilmankosteuden virvoittamat versostot pörhistelevät maassa ja rungoilla. Sammaliin pätee sama kuin moniin muihinkin pieniin ja hiljaisiin: kun tilaa ottavat olennot vaikenevat tai vetäytyvät levolle, on aika loistaa.

Sammalet pääsevät oikeuksiinsa marraskuussa.

Isonäkinsammal hulmuaa virtavesissä koko Suomessa. Kuva: Esa Ervasti

Tutut ja arkiset

Ihmisten sammalsuhde oli alkujaan käytännöllinen. Isonäkinsammalella ja seinäsammalella tilkittiin hirsirakennuksia. Tähän viittaa isonäkinsammalen tieteellinen nimikin Fontinalis antipyretica; sammalen kerrotaan palavan kehnosti (”antipyromaani”), siksi sitä on suosittu seinissä. Rahkasammalista puolestaan valmistettiin sidetarpeita sekä rauhan että sodan aikaan.

Vähitellen ihmissilmät avautuivat näkemään sammalissa muutakin kuin hyödynnettävää kasvimassaa. Tiede kohdisti katseensa sammaliin, ja tutkijat alkoivat selvittää versojen rakennetta, sammalten lisääntymistapoja, elinpaikkavaatimuksia ja muita ominaispiirteitä.

Biologisen ymmärryksen rinnalla on kuitenkin pitkään säilynyt myös ylimalkainen suhtautuminen sammaliin. Tämä kiteytyy esimerkiksi joululaulussa Juokse porosein. Laulussa porolle luvataan, että matkan päätyttyä ”seistä, syödä, saat / majall’ impyein. / Siellä verraton / sammalaarre on”. Frans Mikael Franzénin suomennetussa runossa on alun perin lukenut ”jäkäl’aarre” – jäkäliähän porot syövät. Jossain vaiheessa tilalle on vaihdettu ”sammalaarre”, aivan kuin olisi samantekevää, mistä luonnonaineksesta puhutaan.

Ketopartasammalen jokaisessa lehdenkärjessä on partakarva. Sammalta tapaa usein kivimuureilla. Kuva: Esa Ervasti

Sammal astuu kirjallisuuteen

Sammalten esihistoria päättyi Suomessa vuonna 1637, kun sammal-sana pääsi ensimmäistä kertaa mukaan sanakirjaan.

Lexicon Latino-Scondicum -teoksen oli koonnut ruotsalainen Ericus Schroderus (1609–1639). Hän ei itse osannut suomea, mutta sai oululaiselta kappalaiselta ja kielentutkijalta Markus Sadelerukselta 2400 sanan suomennoksen. Yksi sanoista oli sammal.

Schroderuksen ajatuksia sammalista ei tiedetä, mutta joka tapauksessa hän piti sammalta maininnan arvoisena sanana. Valitettavasti hän ei sanakirjansa jälkeen enää ehtinyt laajentaa sammalten tunnettuutta uusissa teoksissa. Vuonna 1639 Schroderus putosi Tukholmassa jokeen ja ruhjoutui myllyllä kuoliaaksi.

Sammal on olemukseltaan niin omintakeinen sana, että sen mieltää heti ikivanhaksi. Saamelaiset, karjalaiset, virolaiset, vepsäläiset ja liiviläiset tietävät tai voivat arvata, mistä suomalainen puhuu puhuessaan sammalista. Liiviksi sana kirjoitetaan ”sǭmal”.

Monesti on pohdittu, mistä Suomen ja suomalaisten nimi tulee. Sammal-sana houkuttaa lisäämään ehdotuksen: entä jos suomalaiset ovatkin muiden puheissa olleet alun perin ”sammalisia”? Onhan meillä ollut runsaasti soita, rahkasammalten valtakuntia. Ehdotus on kuitenkin huono. Jos joskus olemmekin olleet sammalmaan kansaa, enää emme, niin kehnosti olemme sammalia ymmärtäneet ja kohdelleet.

Luonnonmetsässä korpirahkasammal kumpuilee laajoin mättäin. Seuranaan sillä usein on tummanvihreä korpikarhunsammal. Kuva: Esa Ervasti

Sammalet viihtyvät suojaisassa pienilmastossa ja kuivuvat hengiltä, kun metsiä hakataan. Soiden ojitus on tuhonnut rahkasammalten kodin miljoonilla hehtaareilla, eikä loppua näy: uusin idea on kauhoa nevoilta rahkasammalia mullanvalmistukseen. Sammalten kansoittamia kallioitakin hajotamme vuosittain niin paljon, että tasan jaettuna jokaiselle suomalaiselle riittäisi 15 tonnia mursketta.

Vierivä kivi ei viisastu

Kiinnostavimpia sammaliin liittyviä kulttuurisia ilmiöitä on sananparsi, jonka mukaan ”vierivä kivi ei sammaloidu”. Sen englanninkielinen versio on täsmälleen samanlainen: ”A rolling stone gathers no moss”. Eri kielialueilla sanonta kuitenkin tarkoittaa vastakkaisia asioita.

Suomalaiset mieltävät, että vierivä kivi on viriili ja reipas ihminen. Tulkitsemme sammalen kauhistukseksi, merkiksi siitä, että ihminen on jämähtänyt aloilleen, keräämään kunttaa päälleen. Englannissa sananparsi on sen sijaan varoitus vieriville kiville ja muille hosujille: jos koheltaa ympäriinsä, ei koskaan sammaloidu – eli viisastu.

Ajatus sammalpeitteestä viisauden symbolina on huikea. Kertooko se eri kulttuurien sammalsuhteen eroista? Niitä selvästi on. Suomessa myydään lannoitteita sammalten tuhoamiseksi pihanurmikolta, Japanissa sammaleinen puutarha taas on tavoite. Japanissa myös järjestetään metsiin sammalretkiä, ja sammalet ovat päässeet mukaan jopa Kimigayo-kansallislauluun: ”Jatkukoon valtasi / tuhannen, kahdeksan tuhannen sukupolven ajan / kunnes pikkukivet / kasvavat lohkareiksi / ja peittyvät sammalella.”

Metsän miljoonat ”minät”

Tieteen piirissä sammalet on opittu näkemään yksilöllisesti, lajeina, jotka pyritään nimeämään. Suomenkielisiä nimiä ovat vaikkapa lahokaviosammal, sinilehväsammal, ketopartasammal, tikanhiippasammal ja nummirahkasammal.

Nimi on keino ylläpitää järjestystä, ja usein nimi myös kuvaa sammalen ulkomuotoa tai elinpaikkaa.

Tikanhiippasammalen versot tuovat mieleen hiippalakin. Tikalle hiippasammal lienee osoitettu, koska laji viihtyy isoilla haavanrungoilla, jollaisiin tikkakin mieluusti nakuttaa kolonsa. Sinilehväsammalen kuolleet versot sinertävät, ketopartasammalen lehdenkärjissä on partahaiven, lahokaviosammalen itiöpesäke on muodoltaan kaviomainen.

Nimet ovat aina pohjimmiltaan ihmislähtöisiä. Onkin virkistävää pohtia, miten sammalet itse itseään kutsuisivat. Luultavasti jokainen maailman yksilö sammalista suurpetoihin, tietoinen tai ei, olisi kysyttäessä nimeltään ”minä” – siis tärkein, perusolento, johon kaikki muu peilautuu, maailman napa, jonka tarkoitus on pysyä hengissä.

Lahokaviosammal on erittäin uhanalainen ja rauhoitettu laji. Itiöpesäke on näyttävä, itse sammalverso pientä, vihreää piperrystä. Kuva: Esa Ervasti

Kun ihminen katsoo metsänpohjaa tai kallioseinämää, näkyy monesti vain vihreää, silkkaa sammalta. Jos kumartuu lähemmäs mättään tai kiven ääreen ja malttaa hetken tihrustaa, alkaa nähdä, että monotoniseksi kuviteltu sammalikko onkin täynnä ”minuja”: erilajisia sammalia, persoonallisia versoja, jotka muodostavat minimetsän.

Sammalet ovat metsän juuri, puut tulokkaita, ihmisistä puhumattakaan.

Havainto on vaarallinen, sillä se saattaa vaikeuttaa elämää. Kun on tutustunut sammalten pienipiirteiseen maailmaan, joutuu valinnan eteen. Voinko enää jatkaa kuin ennen, talloa menemään?

Mitä hitaammin ja lähempää metsää tarkkailee, sitä auliimmin alkaa mieltää, että metsä on oikeastaan paikka, jossa puut suojaavat sammalia paahteelta. Sammalet ovat metsän juuri, puut tulokkaita, ihmisistä puhumattakaan.

Sammalet olivat ensin

Ordovikikaudella 490–440 miljoonaa vuotta sitten merissä eli koralleja, merisiilejä ja muita selkärangattomia eläimiä sekä jokusia selkärankaisia, kuten panssarikaloja. Merissä vallitsi jo ankara luonnonjärjestys, joka maapallolla pätee edelleen: lukemattomat elävät olennot selviytyvät hengissä vain hyödyntämällä toisten olentojen sisältämää energiaa, jonka kasvit ovat prosessoineet auringonvalosta käyttökelpoiseen muotoon.

Planeetallamme joku tulee aina syödyksi, ja pidämme sitä ainoana mahdollisena olemassaolon muotona. Kukaan ei kuitenkaan tiedä, onko systeemi jossain muualla toisenlainen, ystävällisempi. Luultavasti on, koska toisin ovat asiat olleet ennen omallakin kiertotähdellämme.

Ordovikikaudella merissä saalistettiin ja paettiin, koettiin luultavasti voitonriemua ja kuolemankauhuakin, mutta maan pinnalla vallitsi rauha. Vuorovesirannoilta kohti autiota sisämaata hivuttautuivat luonnonhistorian ensimmäiset maakasvit. Ne olivat kovasti sammalten kaltaisia, ja ne yhteyttivät ravintonsa suoraan auringonvalosta, ketään raatelematta.

Kun sammalet hallitsivat maan päällä, todellisuus oli lempeämpi kuin koskaan myöhemmin – tai miten sen nyt ottaa.

Alkusammalet menestyivät, lopulta ehkä kohtalokkaan hyvin. Elizabeth Kolbert kertoo teoksessaan Kuudes sukupuutto (2014) vavisuttavasta teoriasta.

Ordovikikauden pikku kasvit yhteyttivät pontevasti. Happea syntyi lisää ja lisää, hiilidioksidi hupeni. Ilmasto viileni, alkoi jääkausi, ja lopulta elämä merissä lähes sammui. Ordovikikauden päättäneessä suuressa sukupuuttoaallossa merten lajeista kuoli jopa 85 prosenttia. Se saattoi olla sammalten aiheuttama maailmanloppu.

Kun astuu metsään tai suolle, sammalten suurvaltaan, on syytä pitää varansa.

Tikanhiippasammalen tupsuihin tutustuu helposti, jos tarkastelee isoja haapoja lähietäisyydeltä. Kuva: Esa Ervasti

Ihmiset sammalten äärellä

Vaikka sammalia on usein väheksytty tai niitä ei ole ajateltu lainkaan, melko pitkään on jo ollut myös ihmisiä, joita sammalet kiehtovat ilman erityistä syytä. Ilmari Paasion Pienessä sammalkirjassa (1937) kuitenkin todetaan, että sammalharrastus on Suomessa rajautunut ”sangen ahtaisiin piireihin”. Ongelman syyksi hän arvioi sen, että suomenkielistä opaskirjaa ei ole ollut tarjolla.

Paasion sammalkirjan jälkeen on julkaistu lisää sammaloppaita, mutta tilanne ei ole juuri kohentunut. Vuonna 2020 ilmestyneessä Suomen sammalet -teoksessaan Sinikka Piippo ja Timo Koponen toteavat, että sammalten runsaudesta huolimatta ”sangen harvalukuinen joukko suomalaisia” harrastaa niitä.

Sammalista lumoutuneet tietävät omat syynsä, mutta laajaa kiinnostusta sammaliin voi olla vaikea herättää hienoillakaan oppailla. Esteettinen sammalharrastus sentään vaikuttaa vahvistuvan: sosiaalisessa mediassa näkyy silloin tällöin tunnelmallisia sammalpotretteja.

Sammalten vakaus ja muuttumattomuus kertovat niiden menestyksestä luonnonhistoriassa.

Jotta sammalet alkaisivat kiinnostaa elämyshakuisia ihmisluonteita, ne eivät saisi olla niin staattisia. Va­kaus ja muuttumattomuus ovat kuitenkin osa sammalten perusolemusta ja kertovat myös menestyksestä luonnonhistoriassa. Suomen luonto -kirjasarjan (1996) artikkelissa Ikivanha kasviryhmä Janne Lampolahti mainitsee, että sammalten ”evoluutio, lajinkehitys, tuntuu pysähtyneen”.

Sammalet ovat nähtävästi saavuttaneet täydellisyyden.

Kaikkea on jo tarpeeksi

Sammalilla on kiehtova elämä. Sammalverso, jonka näemme, ei ole ”kokonainen” vaan perimältään puolikas, haploidi. Siittiö- ja munapesäkkeet ovat sammalverson kärjessä, ja siellä tapahtuu hedelmöityminen. Seuraavaksi kasvaa esiin itiöpesäke varsineen. Vain sillä on kaksinkertainen eli meidän näkemyksemme mukaan täydellinen kromosomisto. Itiöpesäke on kuitenkin kaukana itsenäisestä, sillä se loisii vihreällä sammalversolla.

Lopulta itiöt leijuvat pesäkkeestä maahan, ja jos hyvin käy, itiöstä kasvaa alkeisrihma ja siitä uusi sammalverso.

Monilla sammallajeilla itiöitä syntyy harvoin. Tämäkin kuvastaa sammalten ikiaikaisuutta ja itsevarmuutta suhteessa elämään; niiden ei tarvitse enää käyttää voimavaroja suvulliseen lisääntymiseen. Sammalet vain ovat, haarovat, kasvavat ja kuolevat ja tuottavat välillä silmuja, joista enenevät kasvullisesti.

Ne ovat jo lisääntyneet ja täyttäneet maan, enää ei tarvitse.

Jää nähtäväksi, kykeneekö ihmiskunta milloinkaan samaan johtopäätökseen.