Seison yli kilometrin korkuisen Rastigaisa-tunturin huipulla toukokuun viimeisenä päivänä. Rastigaisa on Utsjoen lakeuksilla vaeltaneille tuttu lumilakinen massiivi taivaanrannassa, kymmenen kilometrin päässä Suomen rajalta. Etelässä häämöttävät Paistunturien ja Kevon erämaat, ja pohjoiseen horisonttiin voin ainakin kuvitella kimmeltämään Jäämeren.

Avoimessa tunturimaisemassa lumi kasautuu ja sulaa epätasaisesti. Keväinen maisema on lumilaikkujen tilkkutäkki.

Matalalta paistava ilta-aurinko maalaa tunturimaiseman pastellinsävyihin. Tuhannet lumilaikut täplittävät maisemaa kuin vaahtopäät myrskyävää merta. Täällä on tyven, vaikka arktisessa luonnossa myrskyää. Moni laji käy eloonjäämiskamppailuaan, sillä ilmastonmuutos etenee napa-alueilla ja vuoristoisilla seuduilla nopeammin kuin missään muualla maailmassa. Lähden laskeutumaan lumesta vapaata rakkaista rinnettä varovaisin askelin. Mietin minulle rakkaan Lapin luonnon tulevaisuutta. Nyt myös mielessäni myrskyää.

Jäiset elementit vilisevät pohjoisten kasvien nimissä.

Jäisen maan kasvit

Jääleinikki, lumirikko, jäätikkötunturiunikko, routasorsimo… Jäiset elementit vilisevät pohjoisten kasvien nimissä. Se kertoo, kuinka jo lajit nimenneet tieteilijät ovat tunnustaneet lumen ja jään ainutlaatuisen merkityksen arktisessa luonnossa.

Kuljen lumesta vapaata kapeaa harjannetta pitkin. Kasvillisuus on matalaa ja laikuittaista. Riekonmarja, uuvana ja sielikkö kiemurtavat aivan maanpintaa nuollen, kuin auringon lämmittämää maata halaten. Tai siihen pelokkaasti tarrautuen, jotta pohjolan myrskyt eivät riuhtoisi avoimen kasvupaikan valinneita kasveja juuriltaan. Nämä lumettoman harjanteen kasvit joutuvat vastaanottamaan kaiken mitä talvi vain keksii niille tarjota. Paukkupakkaset ja jäätävät viimat niiden täydessä mitassaan. Toisaalta tuulenpieksemän kasvit pääsevät aloittamaan kasvukautensa heti kun aurinko keväällä lämmittää maan.

Riekonmarja, sielikkö ja uuvana ovat lajeja, jotka sietävät tuulenpieksemien karut, tuuliset ja jäätävät olot. Riekonmarja kukkii heti lumen sulettua, jo ennen lehtien puhkeamista. Kuvat: Pekka Niittynen

Harjanteen helmat ovat yhä paksun lumivaipan peittämät. Tuuli on puhaltanut kevyen pakkaslumen toisaalta ja kasannut sen tänne. Ylittäessäni pitkää lumiläikkää lumi narskuu tiiviinä vaelluskenkieni alla. Näillä samoilla sijoilla olin paria kuukautta aikaisemmin, mutta suksilla. Silloin mittasin lumen syvyyksiä tutkimusaloillamme, joten tiedän, että lumikinos ylsi tässä samassa pisteessä huhtikuussa yli neljään metriin. Nyt siitä on huvennut ehkä metri, mutta paksu se on edelleen.

Tämän lumenviipymän asukkaat, purorikko, tunturihorsma ja jääleinikki, nukkuvat ruususen untaan. Vielä ehkä kuukauden tai kaksi. Myöhemmin kesällä ne maksavat pitkästä levostaan kallista hintaa, kun ne kiirehtivät kasvamaan ja kukkimaan hyvin lyhyeksi jäävän kasvukautensa aikana. Toisaalta lumi on suojannut paikan kasveja läpi edellisen talven eristämällä ne lumen yläpuolisesta säästä. Paksun lumipatjan alla olosuhteet ovat hyvin vakaat, eikä maan lämpötila välttämättä laske koko talvena edes pakkasen puolelle.

Purorikko, tunturihorsma ja jääleinikki ehtivät kukkia lyhyenkin kasvukauden aikana, ja siksi selviävät lumenviipymillä jotka paljastuvat vasta myöhään kesällä. Jääleinikki on maailman pohjoisin kukkiva kasvi. Kuvat: Pekka Niittynen

Vain harva laji selviytyy lumiolojen molemmissa ääripäissä. On valittava oma ekologinen lokeronsa ja sopeuduttava siihen. Syvänpurppurainen sinirikko tekee kuitenkin poikkeuksen. Nytkin löydän sen kukkimassa ensimmäisten lajien joukosta pienen kalliopahdan kulmasta, paikasta josta lumisuoja on keskitalvellakin taatusti puuttunut. Toisaalta kokemuksesta tiedän, että loppukesänkin kulkija voi löytää sinirikon kukkimasta vielä viimeisten kosteiden lumilaikkujen sulettua.

Vain harva laji selviytyy lumiolojen ääripäissä.

”Tuulenpieksemien ja lumenviipymien kasvit eroavat toisistaan tyypilliseltä rakenteeltaan ja elämäntavoiltaan monin tavoin”, kertoo yli-intendentti Henry Väre Helsingin yliopiston Luonnontieteellisestä keskusmuseosta.

”Kuivilla tuulenpieksemillä kasvien pitää minimoida veden haihtuminen ja siksi kapeat ja nahkeat lehdet, sekä tupastava tai ruusukkeinen kasvutapa ovat yleisiä” hän havainnollistaa. ”Lumenviipymien lajeista on hankalampi tehdä yleistyksiä, mutta lyhyt kasvukausi pakottaa ne poikkeaviin lisääntymisstrategioihin. Lajit voivat lykätä kukkimisen lyhimpien kesien yli seuraavaan vuoteen tai suosia itusilmuja, jotka tuottavat emokasvin klooneja.”

Väre tuntee Lapin tunturikasvit ehkä paremmin kuin kukaan muu. ”Tein ensimmäiset vaellukseni Käsivarren erämailla vuonna 1985”, hän kertoo. Ensimmäinen hänen monista Lapin retkistään suuntautui Kilpisjärven Saanalle ja Mallalle. Ne ovat tunturikasvilajistoltaan Suomen rikkaimpia ja siksi kasvitieteilijän suosikkikohteita.

”Muutokset näkyvät tunturiluonnossa selvästi esimerkiksi aikaistuneena silmujen ja kukkien puhkeamisena. Sen sijaan merkittäviä lajistomuutoksia emme ole havainneet, sillä ne tapahtuvat pohjoisessa kasvillisuudessa hyvin hitaasti.”

Väreen mukaan muutosten havaitsemista hankaloittaa pitkäaikaisseurantojen puute. Erityisesti lumenviipymistä ei ole olemassa aineistoja, jotka paljastaisivat muutoksen mittakaavan tieteellisellä varmuudella.

Satelliittikuvat 1980-luvulta lähtien paljastavat, että Haltin alueen lumenviipymät sulavat entistä aikaisemmin. Ennuste tulevaan näyttää, että kaikista myöhäisimmät lumenviipymät katoaisivat alueelta kokonaan seuraavan kahdenkymmenen vuoden kuluessa. Kartassa valkoiset alueet ovat vesistöjä ja taustalla alueen korkeusmalli.

Kilpajuoksu aikaa vastaan

Rastigaisalla koittaa keskiyö. Toukokuu vaihtuu kesäkuuksi. Kevät kesäksi. Aurinko helottaa yhä pohjoistaivaalla, eikä se ole laskenut enää pariin viikkoon. Täällä aika tuntuu menettävän merkityksensä, mutta ilmastonmuutoksen vastaisessa työssä taistellaan aikaa vastaan. Muutokset ovat jo täällä. Ne eivät ole enää vain tuomiopäivän ennustuksia tulevasta.

Uudet tutkimustulokset näyttävät, että lumen merkitys tunturilajien tulevaisuudelle voi olla jopa suurempi kuin lämpötilannousun suorien vaikutusten. Se on hälyttävää, sillä lumiolojen ennustetaan muuttuvan rajusti. Jo nyt lumiajan pituus on Lapin mittauspisteillä lyhentynyt viikoilla muutamassa kymmenessä vuodessa. Ennusteissa kuluvan vuosisadan toiselle puoliskolle puhutaan jo kuukausista.

Onneksi pohjoisen lajit ovat sitkeitä. Ympärillä lumen alta paljastunut tunturikangas on vielä tilkkutäkki ruskeaa ja oranssia, mutta paikoin kesän vihreys on palaamassa variksenmarjan talvehtineisiin lehtiin. Tunturikasveissa yksivuotisia lajeja on vain kourallinen, ja moni ensisilmäyksellä pieneltä taimelta näyttävä kasvi voi olla sitä ihailevaa vaeltajaa vanhempi. Pitkäikäisinä kasvit vain sinnittelevät, kunnes suotuisat olot taas palaavat. Jos palaavat.

Onneksi pohjoisen lajit ovat sitkeitä.

”Jotkin tunturikasvit ovat herkempiä ilmastonmuutoksen vaikutuksille kuin toiset”, Henry Väre sanoo. Tunturien lakialueet ja kosteat pohjoisrinteet ovat luultavasti niitä alueita, joissa tunturilajit selviävät pisimpään.

”Lumenviipymien ja sulavesipurojen lajit taas ovat todennäköisesti niitä, joihin lämpenevä ilmasto vaikuttaa ensin.”

Myös niin sanotut kalkinvaatijat voivat olla vaarassa, sillä lajit tarvitsevat kalkkipitoisen kivilajin kasvualustakseen. Jos kalkkikiveä esiintyy vain tietyillä korkeusvyöhykkeillä, ei lajeille löydy pakopaikkaa korkeammilta tuntureilta. Toisaalta nämä spesialistilajit voivat säilyä kalkkikallioilla ja niiden kalliohyllyillä, sillä uudet kilpailijat eivät ehkä siedä yhtä kalkkisia oloja.

Vaikka suurilmasto muuttuisi, saattaa pienilmaston monimuotoisuus pelastaa monta lajia sukupuutolta. Pienilmasto tarkoittaa aivan paikallisia, vaikka vain muutaman neliömetrin alueella vallitsevia lämpötila- ja kosteusoloja, kuin ilmastotaskuja. Erilaisten pienilmastojen ja kasvualustojen vyyhti näkyy jo nyt monien lajien levinneisyyksissä. Esimerkiksi Kuusamon rotkolaaksojen kallioseinämät ovat tarjonneet monelle tunturilajille sopivan kodin, jossa ne kasvavat kaukana pääesiintymisalueistaan. Tällaisia lajeja ovat esimerkiksi lapinvuokko, kultarikko ja tunturisiroarnikki.

Lapinvuokko, kultarikko ja tunturisiroarnikki esiintyvät Kuusamon rotkolaaksoissa jäänteinä aiemmasta kylmästä ajanjaksosta. Kuvat: Pekka Niittynen, lapinvuokkokuva: Julia Kemppinen

Nyt tutkijoiden yksi tärkeimmistä tehtävistä on selvittää, mitkä alueet ja kohteet voisivat toimia tunturikasvien tulevina ”kuusamoina”, suojasatamina, jossa ne säilyisivät, vaikka luonto niiden ympärillä muuttuisi.

Lumen suojelu suojelee kasveja

Olen löytänyt vaelluksillani Rastigaisan ympäristöstä vajaat kaksisataa kasvilajia. Nyt alkukesäisellä retkelläni näen näistä pienen osan, sillä aikaisin sulavat tunturikankaat ja tuulenpieksemät ovat usein hyvin vähälajisia. Suuri osa lajeista on vielä ympärilläni levittäytyvien lumikenttien alla. Niissä piilee siis se lajiston monimuotoisuus, jota pitäisi suojella.

Lumen tärkeyden tunturien tulevaisuudelle voi nähdä uhkana, mutta se luo myös uudenlaisia mahdollisuuksia kasvilajien suojeluun. Nykyisiä lämpötilaoloja on käytännössä mahdoton ylläpitää edes paikallisesti, mutta lumiolojen suojeleminen sen sijaan voisi olla mahdollista. Jo nyt maailmalla on hankkeita, joissa vuoristojäätiköitä yritetään pelastaa kattamalla niitä kesäisin peitteillä, jotka hillitsevät sulamista. Ehkä tällä tavoin voimme ylläpitää myös Lapin lumenviipymiä, jotta niille erikoistuneille lajeille säilyisi edes muutamia sopivia kasvupaikkoja. Myös pystyttämällä lumiaitoja ja muuttamalla lumen luontaista kasautumista voimme yrittää luoda riittävän myöhään sulavia kasvupaikkoja ylläpitämään tunturien monimuotoisuutta.

Pohjanpaju, lapinlemmikki ja kullero ovat alapaljakan lajeja, jotka kasvavat lähellä metsänrajaa. Kuvat: Pekka Niittynen

Alan saavuttaa alapaljakkaa. Kasvillisuus on yhtenäistä, korkeampaa ja metsävyöhykkeen lajit yleistyvät. Etelärinteen pensaikossa kukkii pohjanpaju ja ensimmäinen lapinlemmikki. Myös kullankeltainen kullero on jo nupullaan. Luonto on alkanut herätä eloon jo toden teolla, sillä ensimmäiset lentävät hyönteiset ja laulavat linnut täyttävät ilmatilan.

Täällä lumi on jo lähes kauttaaltaan sulanut ja kuivan tunturikankaan keskellä viileää hohkaava lumilaikku on myös uupuneelle vaeltajalle virkistävä keidas. Se antaa luvan heittäytyä lapseksi ja tehdä vuoden viimeiset lumienkelit. Lukuisista lumeen painuneista sorkanjäljistä päätellen myös porot arvostavat lumilaikun viileyttä. Etenkin myöhemmin kesällä porojen näkee kerääntyvän lumenviipymille kuumuutta ja räkkää pakoon.

Porot hillitsevät tuntureiden metsittymistä

Lapissa porot ovatkin yksi ratkaiseva tekijä, minkälaisena tunturiluonto näyttäytyy vuosikymmenien päästä.

Lapin tiheä porokanta syö tehokkaasti tunturikoivujen ja pajujen taimet ja estää siten metsänrajan kipuamisen ylös tunturien rinteitä. Kuva: Pekka Niittynen

Henry Väre on samaa mieltä. ”Jo tähänastisella lämpenemisellä on potentiaali nostaa metsän rajaa noin sadalla metrillä, mutta siitä ei kuitenkaan meillä ole juuri havaintoja, mistä on todennäköisesti poroja kiittäminen. Se mitä metsänrajalle tapahtuu, on kuitenkin ratkaisevaa tunturikasvillisuuden kannalta. Suurimmat muutokset tapahtuvat vasta silloin kuin metsät lähtevät levittäytymään”.

Porojen ylilaidunnus on kiistakapula, joka jakaa ihmisiä leireihin. Jos porojen suuresta lukumäärästä haluaa kuitenkin poimia edes yhden myönteisen asian, se on, että syömällä pajujen ja tunturikoivujen taimia, porot auttavat pitämään paljakan paljakkana, puuttomana tundrana. Monilla muilla arktisilla alueilla, Siperiassa ja Alaskassa, metsänrajan ja pensaiden levinneisyyksissä on nähty suuria muutoksia kohti pohjoista ja vuorten huippuja.

Porot auttavat pitämään paljakan paljakkana.

Puiden ja pensaiden levinneisyys vaikuttaa voimakkaasti myös lumeen. Oksisto kappaa satavan lumen tehokkaasti huomaansa ja estää tuulen työn. Metsässä tuulenpieksemät ja lumenviipymät jäävät syntymättä.

Pian saavutan joutuisin askelin metsänrajan. Tunturikoivut muuttuvat nopeasti pienistä, harvaan kasvavista taimista tiheäksi koivikoksi. Metsänrajan alapuolella en enää lumiläikkiä näe. Jos metsänraja nousisi, näkisin niitä vielä vähemmän.

Vaellukseni määränpään lähestyy. Heleä tunturikoivikko hohkaa kevättä ja laakson pohjalla Levajoki raivoaa sulamisvesistä kerryttämällä uhmallaan kohti rauhallisesti pyörteilevää Tenoa. Rastigaisan helmojen lumilaikut täplittävät vielä jokilaakson ylärinteitä. Matkani ei ollut askelissa mitattuna pitkä, mutta ajassa se oli vuosikymmenien loikka tulevaan ilmastoon. Lumettomaan ja jäättömään sellaiseen.

Tunturikoivikko toivottaa Levajokeen nousevat lohet tervetulleeksi kevään heleällä vihreydellä. Kuva: Pekka Niittynen

arktinen luontoilmastonmuutoslappilumenviipymäsukupuuttotunturikasvittunturilajit

Tunne luontosi

Lähde retkelle metsään, suolle, merelle, kauas ja lähelle.
Tutustu, opi, ihastu ja voimaannu. Koe Suomen Luonto!