49/2025

Kun olin nuori, hömötiaiselta ei tunnettu vaelluksia. Hömötiainen oli monipuolisten havupuuvaltaisten metsien runsaslukuinen paikkalintu, Suomen yleisimpiä lintuja. Lapintiainen on myös paikkalintu. Sen yksittäisten yksilöiden tapaaminen eteläisessä Suomessa on helpompi havaita levinneisyysalueen eteläpuolella. Töyhtötiainen on jopa vieläkin paikkauskollisempi. Virossa viitatiainen on myös vakaa paikkalintu. Suomessa tehdään kuitenkin joka vuosi koko joukko viitatiaishavaintoja, ei kuitenkaan ole havaittu pesintöjä. Kuusitiaisen suuretkin vaellukset ovat tuttuja. Tali- ja sinitiaiset ovat osittaismuuttajia ja toisaalta ne vaihtavat biotooppia talveksi tai talven aikana.

Hömötiainen vaelsi runsaana vuosina 2010 ja 2023. Myös tänä syksynä 2025 hömötiaisia on ollut liikkeellä. Samanaikaisesti hömötiaisen kanta Suomessa on viime vuosikymmeninä laskenut voimakkaasti. Hömötiaisten määrän kehitystrendi on johtanut vakavaan uhanalaisuusluokitukseen.

Osuin lokakuun toisella viikolla tänä vuonna Viron Lääne-Nigulassa kolmeen-neljään hömötiaiseen erikoisessa tilanteessa. Järripeippojen, peippojen ja viherpeippojen sekä talitiaisten kanssa hömötiaiset kävivät peltojen väliseltä kapeahkolta, mutta lehtipuustoltaan hyvältä metsäsuikaleelta käsin ruokailemassa hamppupellon laidalla. Kuiduksi ja kasvisöljyksi puristavaa hamppua viljellään siellä täällä Virossa.

Arvelin, että hömötiaiset olivat vaeltavia, koska metsäsuikale oli aika kaponen, jos kohta se jonkin matkan päästä liittyi isompaankin metsäalueeseen. Tämä oli enemmänkin viitatiaisbiotoopin kaltainen. Suomesta tiesin hömötiaisia rengastetun vaellukselta syksyn mittaan.

Yllätys oli, että hömötiaiset kävivät hampuissa, eivät pitkällä metsän reunasta, vain aivan reunimmaisessa osassa. Talitiaiset kävivät kauempanakin pellossa jopa parvin. Pääosin järripeipoista koostunut levoton parvi oli useampisatapäinen. Hömötiaiset vierailivat pellolla keskenään, mutta samassa kohtaa kuin peippolintujen parvi. Samat havainnot toistuivat kahtena päivänä, jolloin kävimme tällä paikalla. Lähimmät talot olivat yli kilometrin päässä.

Hömötiaisten esiintyminen peippolintujen kanssa saman pellon laidassa pani mielikuvitusta liikkeelle. Syntyi kysymyksiä ja varovaisia pohdintoja, ehkä selvittämisen väärtejä olettamuksiakin hömötiaisten vaelluksista.

Kysymykseni liittyivät enimmältään itse vaellukseen. Juurisyyt liikkeelle lähdössä voivat liittyä useihinkin tekijöihin. Ravintotilanteen nopea ja suuri muutos ja heikkeneminen syyskesästä tai syksystä, kannan runsastuminen jollain alueella taigametsissä. Myös metsien kunnon ekologinen heikkeneminen, nuortuvat yksipuulajiset metsät – puupellot – kasvavat avohakkuut, vanhojen metsien katoaminen jne. voivat selittää joukkopaon omaista vaellukselle lähtöä.

On rankkaa arvioida, mutta ei-ekologinen, yksipuulajinen, ei normaaliin puiden laji- ja ikävaihteluun tähtäävä metsänhoito voi linnuston kannalta johtaa jopa metsätuhoa vastaavaan tilaan. Ja mainitut asiat yhdessä taas voivat johtaa koko metsän, metsäluonnon ekologiseen kriisiin alueellisesti tai laajemmin. On tärkeää tehdä laaja-alaisia tieteellisiä tutkimuksia suurivaikutteisesta metsien ekologian muutoksesta.

Minuun kiinnitti huomiota hömötiaisten ahkeruus kätkeä jatkuvasti siemeniä ruokailun lomassa – samaan tapaan kuin esim. metsälintujen  talviruokintapaikoilla voi syksyisin havainnoida. Ruokaa kätkettiin puun koloihin ja jäkäliin, oksanlahoihin jne. Jos pidetään kiinni siitä oletuksesta havaintopaikan suhteen, että hömötiaiset olivat kaikki vaeltavia, kätkeminen ei tuntunut yhtä tarkoituksenmukaiselta kuin ahkera vaellusaikainen ruokailu, kun olettamattoman helppoa ravintoa eli hampunsiemeniä oli mielin määrin nautittavana.

Mutta kun tuo käyttäytyminen säilyi vaelluksen aikana, heitin itselleni hypoteesin. Voisiko ahkera kätkeminen olla vaelluksella selviytymisen kannalta hyvinkin tärkeä asia. Mikä oli vaelluksen määränpää, mitkä tekijät vaikuttaisivat siihen. Ehkei voinut olla mitään määränpäätä muutoin kuin ravinnon ja talvehtimismetsän löytämisen suhteen?

Josko hyvämuistinen hömötiainen muistaisi sekä tämän metsän, että sinne tekemänsä yksittäisten siementen lukuisat kätköpaikat yhtä hyvin kuin kotimetsässään? Kätköltä toiselle palatessaan hömötiaiset turvaisivat vaelluksellaankin paluunsa. Kätköjen määrä ja muistaminen voisi vaikuttaa hömötiaisten selviytymiseen, vaelluksen pituuteen ja mahdollisuuteen palata synnyinseudulleen tai ylipäätään ”kevätmuuttoon”, paluuvaeltamiseen, pohdiskelin. Kuitenkaan lintuasemien rengastuksissa ei taida olla havaintoaja vaellukseltaan palaavista hömötiaisista, vaikka koko joukko loppukesän ja syksyn vaellukselle lähteneitä onkin vaelluksilla saanut renkaan koipeensa.

Vaelluksien vaikutuksista voi arvioida, että ne ainakin jonkin verran vahvistavat lajin kannan sisällä geenivaihtoa ja kannan geneettistä monimuotoisuutta, jolla voi olla paikkauskolliselle lajille, kuten hömötiaiselle, tyypillistä muuttolintua isompikin merkitys.

Päämäärättömältä tuntuvan vaelluksen sijaan vaellus voisi muistuttaa enemmän muuttoa, jossa paluu on tärkeä. Ruoan kätkeminen voisi vahvistaa normaaliin paluumuuttoon nähden onnistumista paluussa. Myös riittävän aikainen paluu vahvistaisi kilpailussa pesämetsien pesimäpaikoista. Ehkä vaellus on muuttoon verrattuna ensisijaisesti vain ravinnon hakua laajassa mittakaavassa. Tikoilla on useammin vaelluksia kuin metsätiaisilla. Esimerkiksi valkoselkätikan vaellukset ovat vahvistaneet Suomen uhanlaiseksi ehtinyttä kantaa. Käpytikan aika ajoin toistuvat vaellukset ovat voimakkaita.

Tämä kaikki on äärimmäisen vaikeaa tutkia. Jos syysvaellukselle saadaan mahdollisimman paljon rengastuksia, voi hömötiaisen paluustakin kertyä tietoa, jos paluu on relevantti. Tilhetkin palaavat huomaamattomasti huhtikuulla metsiä myöten. Niin palaisivat ehkä hömötiaisetkin, jos ovat palatakseen. Mutta paluuvaeltajista ei siis taida olla esim. rengastus- tai värirengashavaintoja. Kontrolleja voisi saada lintuasemien lisäksi myös seuraavien vuosien talviruokintapaikoilta.

Ehkäpä nuo hömötiaiset olivatkin niille vähän epätyyppisessä metsäsuikaleessa valinneet metsän talvehtimismetsäkseen ja päättäneet vaelluksen. Siihen olisi ehkä johtanut sopivien siementen runsas tarjonta ja myöhäisen sadonkorjuun antama mahdollisuus kerätä runsastakin varastoja metsään kaarnanrakoihin, jäkälien lomaan ja kaikenlaisiin piiloihin. Vaikka metsä oli kooltaan rajallinen, se tarjosi  talvehtimismahdollisuuden.

Vaelluksen pituus voi olla ravintotilanteen mukaan määräytyvä, ei siis matkaltaan välttämättä erityisen pitkä. Kun sopiva talvibiotooppi, hyvä metsä kätkemismahdollisuuksineen osuu kohdalla, hömötiaiset saattoivat asettua aloilleen. Siinä siis runsassatoisen öljykasvin kypsät siemenet toteuttaisivat vaelluksen ”tarkoituksen”, kun metsä olisi otollinen piilottamiseen ja muutoinkin sopiva talvehtimiseen. Jos talvehtiminen sujuu hyvin, saattaa se johtaa pesimiseen samassa metsässä. Paluu kohti entisiä kotiseutuja voi olla mahdollinen, mutta kovin vaikea havaita.

Talviruokintapaikalla Sipoossa olen kuusitiaisten osalta havainnut ruokintaan tukeutuvien yksilöiden määrän kaksin-kolminkertaistuneen linnun vaellussyksyinä. Jos ruokintapaikka on perustettu syksyllä ajoissa vaelluksen aikaan, se tarjoaa hyvän houkutuksen vaeltaville tiaisille parkkeeraamiseen. Tässä hömötiaisten osalta yllättävä metsänreunasta alkava peltokasvin, hampun, runsas ja sopivaan aikaan kypsä siemensato voi ehkä olla vaikutukseltaan samankaltainen kuin ruokintapaikan kuusitiaisille.

Ehkä lisääntyneet vaellukset kertovat yhtenä indisiona metsien kunnon kriisistä. Ehkä myös tuo pysähtyminen tankkaamaan ja kätkemään pellon hampuista siemeniä kertoo hyvän talvehtimismetsän löytämisestä vaelluksella. Vaelluksen tarkoitus toteutuu, hömötiaiset selviävät edessä olevasta talvesta.

Kenties hömötiaisten vaelluksen pituus ei siis ole dramaattisen pitkä. Vaikka meriä ylitetään, keskimatka ei ehkä kuitenkaan ole pitkä. Matkan pituus varmaankin vaihtelee. Kun hyvältä tuntuva talvehtimismetsä ja siihen liittyvä ruoan kätkemisen mahdollisuus osuvat kohdalle, pysähdytään ja talvehditaan.

Sain runsasta kuukautta myöhemmin marraskuun puolivälissä sopivasti lisää havaintoja. Nyt jo korjatun hamppupellon laidassa huuteli tuttua ti ti tääää täääätä samassa paikassa jopa 4–5 hömötiaista. Jatkuiko vaellus vai oliko kysymys aiempien hömppäreitten pysähtymisestä metsään ja tukeutumaan osin edelleen hampun siemeniin. Niitä sai edelleen pystyyn jääneistä korsista sekä varisseina sänkipellosta – ja tietenkin lintujen talvea varten tekemistä kätköistä. Noin kilometrin päästä kahden pellon välisistä ojanvarsipajukoista löysin vielä 2-3 hömötiaisen ryhmän niin ikään hamppupellon laidalta. Ne olivat ”vielä epätyyppisemmässä” ympäristössä. Olivatpa ne sitten uusia vaeltajia tai pysähtyneitä, ne tuskin olivat kotoisin pellon läheltä. Ne olivat vaeltaneet niille aivan outoon maisemaan. Tosin ojanvarsia myöten tiaiset siirtyvät vaelluksellakin peltojen yli metsästä toiseen. Vaelluksen pituutta ei kuitenkaan voi mistään päätellä. Koitan saada edelleen lisää havaintoja.

Hömötiainen peltojen välisen valtaojan pajukoissa

Olisikohan paikallaan, että esimerkiksi Oulun Yliopisto, jossa on ansiokkaasti tutkittu tiaisia mm. väitöskirjatasolla, tai Luomuksen ja eri yliopistojen ja tutkimuslaitosten yhteisprojekti, ottaisi tutkimuskohteekseen tiaisten vaellukset, niiden syyt ja merkityksen, pituuden, paluun tai jäämisen uuteen ympäristöön, vaellusten vaikutuksen kantaan, kuolleisuuden jne. Hyvin vaikeita kysymyksiä tutkittavaksi, mutta onnistuessa voitaisiin saada ilmeisen merkityksellistä tietoa tulevaisuuteen myös metsien tilasta ja ekologiasta. Samalla voitaisiin saada soveltavaan tutkimukseen tietoa myös metsien kunnosta metsätalouden kannalta, kun Suomi elää osin metsistä. Isoja kysymyksiä, joissa perustutkimus voi olla kovin tarpeellista ja hyödyllistä ja myös soveltava tutkimus merkityksellistä.

Useat eri yliopistot ja tutkimuslaitokset tekivät pari vuotta sitten erinomaisen yhteisen tutkimusraportin hömötiaisen vähenemiseen liittyvistä tekijöistä. Se sisälsi paljon uutta, tarkentuvaa ja tärkeää tietoa sekä analyysiä.