PEFC-sertifikaatista huolimatta Vapo Oy meinasi avohakata ainutlaatuisen aarniometsän Lieksan ja Ilomantsin välisellä seudulla talvella 2019. Luonto-Liiton metsäryhmän kanssa käytyjen neuvotteluiden lopputulemana Vapo säästi metsän toistaiseksi hakkuilta, mutta sitä ei ole edelleenkään suojeltu.
Aarniometsää Jyrinvaarassa, Lieksan Itärajan vanhojen metsien suojelualueella. Kuvan metsä on kaskettu 1800-luvulla, mutta sijainti syrjäisellä vedenjakajaseudulla suojeli sitä hakkuilta. 1950-luvulla alueelle rakennettiin ensimmäiset tiet ja teolliset avohakkuut aloitettiin. Jyrinvaara suojeltiin lopulta 1990-luvulla, mutta viereinen Tohlinsuo valjastettiin turvetuotantoon.
PEFC-sertifikaatti kaikkine puutteineen on ollut paljon esillä viime aikoina. Keskustelussa unohtuu helposti, että jopa eteläisessä Suomessa, jossa vanhoja metsiä on Luonnonvarakeskuksen mukaan jäljellä alle sadasosa metsäpinta-alasta, ovat jäljellä olevat suojelemattomat aarniometsät vieläkin vailla minkäänlaista lain suojaa. PEFC-sertifikaattikaan ei takaa, etteikö luonnonmetsiä hakattaisi. Varsinkaan Etelä-Suomessa harva arvokaskaan vanha metsä täyttää sertifikaatin aina säästettävän kohteen tiukat kriteerit: metsän tulisi olla valtapuustoltaan yli 160-vuotiasta ja lahopuuta tulisi olla yli 15% puuston kokonaistilavuudesta.
Syksyllä 2018 löysimme Luonto-Liiton metsäryhmän vapaaehtoisissa luontokartoituksissa Lieksan itärajan tuntumasta Ruokojärven eteläpuolelta metsän, joka tulisi jopa näillä PEFC-sertifikaatin epärealistisen tiukoilla kriteereillä säästää hakkuilta. Kuin ihmeen kaupalla tuo ojitetun suon keskellä sijaitseva seitsemän hehtaarin metsäsaareke on säästynyt alueen jyränneiltä teollisilta hakkuilta, tarjoten turvapaikan lukemattomille vanhan metsän lajeille. Alue voisi myös toimia uhanalaisen lajiston askelkivenä viiden kilometrin säteellä sijaitsevien Lieksan Itärajan vanhojen metsien ja Pönttövaaran–Pahkavaaran vanhojen metsien välillä.
Vain kolme viikkoa sen jälkeen kun olimme löytäneet tuon ainutlaatuisen aarniometsän, ilmestyi sinne hakkuuilmoituksia. Metsän omistaja Vapo Oy ei ollut myötämielinen alueen suojelulle, vaan hakkasi ympäröiviä vanhoja rämemetsiä talvella 2019, mutta säästi negatiivisen mediahuomion pelossa suosaaren. Jos emme olisi käyneet kartoittamassa suosaarta, olisi se avohakattu, koska PEFC:n aina säästettävää kohdetta ei ollut osattu tai haluttu tunnistaa hakkuita suuniteltaessa. Alueen kohtalo on kuitenkin vieläkin auki, ja vaikka se on toistaiseksi säästetty hakkuilta, ei sitä ole suojeltu. Aikaa myöten alueen viimeisetkin suojelemattomat aarniometsät tulevat katoamaan, kuten Metsähallituksenkin hakkuut alueella osoittavat.
Vanhojen metsien katoaminen ja metsämaiseman pirstoutuminen Lieksan ja Ilomantsin itärajan tuntumassa on ollut hyvin äkillistä verrattuna luonnonmetsän prosessien äärettömään hitauteen tai ikivanhojen puiden ikään. Vielä 1940-luvulla, eli vain 80 vuotta sitten koko seutu oli lähes luonnontilaista erämaata. Toki alueen metsiä oli kaskettu ankarasti 1700- ja 1800-luvuilla ja uittokelpoisten vesistöjen varsia oli harsintahakattu 1800-luvun puolivälistä saakka. Silti kaskikaudesta oli 1940-luvulla kulunut jo vuosikymmeniä eivätkä läheskään kaikki metsät olleet soveltuneet kaskeamiseen. Harsintahakkuissakin oli poistettu vain metsän arvokkaimpia puita, ikivanhoja aihkimäntyjä ja lisäksi osa alueesta oli vedenjakajaseutua, eli hakkuiden saavuttamattomissa.
Lieksan Kitsistä Ilomantsin Naarvaan oli lähes kolmekymmentä kilometriä täysin tietöntä ja harvaan asuttua erämaata, aarniometsien, rämeiden ja avosoiden mosaiikkia. Tällaisen alueen keskellä löytämämme suosaari sijaitsi vain 80 vuotta sitten, aika joka on vain murto-osa ikivanhan aihkimännyn elinajasta. Onhan läheisestä Pönttövaarasta löydetty jopa yli 600-vuotiaita mäntyjä.
1950-luvun jälkeen alue on rakennettu täyteen metsäautoteitä ja lähes kaikki metsät on hakattu ja suot ojitettu. Maisema on muuttunut ojitettujen soiden, hakkuuaukkojen, taimikoiden ja nuorten metsien tilkkutäkiksi, ja jäljellä olevat vanhat metsät ovat hajallaan pieninä pirstaleina. Alueen merkittävimmät aarniometsät löytyvät Patvinsuon kansallispuistosta, Pienen Ritojärven alueelta, Pönttövaaran–Pahkavaaran alueelta ja Lieksan itärajan vanhojen metsien suojelualueilta.
Silti kautta alueen on vielä säilynyt yksittäisiä, satoja vuosia vanhoja mäntyjä, sekä pieniä suojelemattomia vanhan metsän saarekkeita, kuin kadonneen maailman muistomerkkeinä. Vaikka vanhoja metsiä on alueella jäljellä enää hyvin vähän, on niistäkin osa vielä hakkuu-uhan alla, vailla minkäänlaista lain tai PEFC-sertifikaatin suojaa. Kuten löytämämme ojitettujen soiden ympäröimä ikimetsäsaarikin.
Lähteet:
Maanmittaushallitus, 1943: Suomi Finland Yleiskartta 1:400 000.
Björn Ismo: Kaikki irti metsästä. Metsän käyttö ja muutos taigan reunalla itäisimmässä Suomessa erätaloudesta vuoteen 2000. – Suomen Historiallinen Seura, Helsinki 1999.
Lehtonen Hannu: Forest fire history in North Karelia, a dendroecological approach – University of Joensuu Faculty of Forestry, 1997.
