Vuosi 1986. Pelaan Afrikan tähteä viisi vuotta vanhemman veljeni kanssa. Hän viilettää ympäri pelilautaa riskillä (ja voittaa aina). Minä haluan käydä Saint Helenalla, vaikka siinä ei ole kenenkään mielestä mitään järkeä. Kaikki rahat menevät matkaan ja palkintona saan tyhjän pelimerkin. Veljeni mukaan jään saarelle jumiin loppupelin ajaksi. Itsehän halusin mennä. Itkettää.

Kaukaiset saaret ovat kiehtoneet minua lapsesta asti. Saarilla voi tapahtua ihmeellisiä asioita: lintulajit voivat unohtaa miten lennetään, jyrsijälajit kasvaa jättimäisiksi ja norsulajit kääpiöityä. Pienistä yrteistä voi kehittyä ajan saatossa pensaita ja suuria puita. Saaret ovat toisin sanoen eräänlainen evoluution leikkikenttälaboratorio. Ajatuksissani kaukainen saari on jossain muualla, erillään arkitodellisuudesta. Kun arki on harmaata hyistä marraskuuta, kaukainen saari väreilee auringossa. Oranssinpunaiset linnut lentelevät kukasta kukkaan juodakseen mettä asiaan erikoistuneella nokallaan, kummalliset ja päällisin puolin jopa epäkäytännöllisen näköiset eliöt elävät sulassa sovussa pienessä paratiisissaan. Kaukainen saari oli minulle pitkään pakoa todellisuudesta. Kunnes Saint Helenasta tuli todellisuuteni.

Helmikuu 2011. Istun muovisella puutarhatuolilla RMS St Helena -postilaivan kannella, konttien takana, ja odotan että Juksu pissaa. Koiralla ei ole asiaa laivan matkustajapuolelle, mutta minulle on myönnetty vapaa pääsy tavarakannelle Juksua katsomaan. Ympärillä ei ole näkynyt lähes kahteen viikkoon juuri mitään muuta kuin loputonta ulappaa. Silloin lähdimme matkaan Britannian Portlandista. Ilma on päiväntasaajan ylityksen jälkeen ollut tukahduttavan kuumaa. Juksu läähättää kontin varjossa. Muutaman päivän kuluttua olisimme perillä saarella, ja jäisimme sinne.

Tein ensimmäisen matkani Saint Helenalle vuonna 2007 valmistuttuani biologiksi Turun yliopistosta. Vuonna 2011 muutin saarelle pysyvästi, otin koirankin mukaan. Työskentelin ensin taimitarhoissa, sitten ekologina St Helena National Trust -järjestössä ja lopulta Saint Helenan hallituksen palveluksessa. Opin, että ihmeelliseen tottuu yllättävän nopeasti. Jylhät laavakivikanjonit, sumuiset pilvimetsät puusaniaisineen, äärimmäisen uhanalaiset kasvilajit joiden populaatiokoko on kutistunut aikojen saatossa yhteen yksilöön – kaikki tämä tuntui upealta, ihmeelliseltä, ja lopulta täysin arkipäiväiseltä. Viikot muuttuivat kuukausiksi ja vuosiksi, ja fantasiasaaresta tuli arkinen kotipaikka. Koti, jossa ei ole koskaan Suomen marraskuu.

Huhtikuu 2014. Kerään asteripuista lehtinäytteitä teleskooppista perhoshaavia avuksi käyttäen. Juksu nukkuu kerällä pystysuoraan jyrkänteeseen viettävällä rinteellä, pensaita vasten itsensä ankkuroineena. Silmiini osuu tuttu ulappa, mutta käännän sille selkäni. Ei tee mieli katsoa pitkälle käsittämättömään tyhjyyteen. Joskus mietin perhoslajeja, jotka kaukaiselle saarelle päädyttyään kehittyvät lentokyvyttömiksi, koska lentokykyiset yksilöt päätyvät helpommin tuulen mukana ulapalle. Saarella pysyäkseen voi olla tarpeen katkaista siipensä.

Kun Suomessa vasta mietin elämää Saint Helenalla, kuvittelin mielessäni, miten saarella olo muistuttaisi minua jatkuvasti omasta ja planeettamme pienuudesta maailmankaikkeudessa. Tuijottaisin valtameren äärettömyyteen ja käsittäisin paikkani, pienenä ihmisenä pienellä kivellä keskellä suurta tyhjyyttä. Käytännössä Saint Helenalla huomasin pian, että ulapalle katsomisesta tulee epämukava olo. Oli helpompaa kääntyä sisään päin ja antaa maailman kutistua saaren kokoiseksi, pieneksi maailmaksi. Myös suuret ajatukset ja suunnitelmat alkoivat lopulta surkastua pois, kuin siivet valtameren tuulisen saaren perhoselta evoluution paineessa. Mutta lopulta pienen maailman ihmeellisen tavallinen arki ei kuitenkaan riittänyt. Halusin tietää enemmän.

Kuva: Mikko Paajanen


Syyskuu 2018. Tuntuu kuin asuisin puussa. Pihan suuri strobusmänty on kasvanut kiinni opiskelija-asuntoni maisemaikkunaan. Mietin, miten hienoa on, että kaikilla maailman lintulajeilla on suomenkieliset nimet. Rubiinipartakolibrit taistelevat ikkunaan imukupeilla kiinnittämäni sokerivesibaarin tankkausajoista. Amerikanpuukiipijä etsii hämähäkkejä strobusmännyn karkean kaarnan raoista. Nimet saavat linnut tuntumaan jotenkin tutummilta, mutta tämäkö vieras paikka valtavan mantereen läntisellä laidalla on uusi kotini?

Vuonna 2018 lensin pois Saint Helenalta. Olin saanut väitöskirjapaikan Kanadan Vancouverista, University of British Columbia:sta. Saint Helenan uhanalaisen kasvilajiston tutkimuksen uranuurtaja, professori Quentin Cronk otti minut siipiensä suojaan. Muutto 4500 asukkaan syrjäiseltä saarelta yli miljoonan ihmisen kansainväliseen metropoliin oli melkoinen kulttuurishokki. Paluu akateemiseen maailmaan yli kymmenen vuoden tauon jälkeen koetteli myös tieteellistä itsetuntoani. En ehkä ollut niin ajan tasalla uusimmista tilastollisista menetelmistä tai genetiikan saavutuksista kuin nuoret opiskelutoverini. Minulla oli kuitenkin Saint Helena, saari jossa hennoista sinistä päivänkakkaraa muistuttavista yrteistä on kehittynyt viidentoista metrin korkeuteen yltäviä asteripuita. Pieni maailma, joka on kutitellut luonnontutkijoiden uteliaisuutta jo vuosisatojen ajan.

asteripuutekologiaevoluutiokasvitutkimussaarisaariekologiasaint helena

Tunne luontosi

Lähde retkelle metsään, suolle, merelle, kauas ja lähelle.
Tutustu, opi, ihastu ja voimaannu. Koe Suomen Luonto!