Tuli tuhisee uunissa, ulkona sen vastapeluri pakkanen kyttää tilaisuutta livahtaa sisään -18 asteen voimalla. Kirjoitan tätä maanantai-iltana 18.1.2016. Syksy tuntui liian kiireiseltä ja siksi edellisestä blogista on liian kauan. Pahoittelen. Nyt kuitenkin kertaan mitä tapahtui elokuun alun ja vuodenvaihteen välillä.

Kesä koitti vasta elokuussa. Vaikka joinakin päivinä lämpötila hipoi +25, öisin alavalla suopellolla mentiin pakkaselle, jopa -3 astetta. Ilmeisesti vuonna 2015 maaperä pysyi koko vuoden normaalia kylmempänä. Mikä sen toisaalta olisi lämmittänytkään.

Kun viimeisistä sadekuuroista oli kulunut pari vuorokautta tein Vuoden Munauksen. Lähdin uraamaan traktorilla tietä turvemaalle. Hetken kuluttua kone oli mahaansa myöten peltoheitossa. Koska yläsatakunnan rajakalliot eivät ihan heti apua pyydä, kaivoin lapiolla ja ämpärillä vetopeliä ylös kuusi päivää kuutio toisensa jälkeen. Tulos; traktori eteni metrin ja painui lisää 10 cm. Sitten, kuin jumala, lepäsin 7. päivän ja soitin kalakaverilleni Hannulle. Vanha kaivinkonemies tuli, näki, viritti traktorien väliin ketjun ja nykäisi Voortin ylös. Jäljelle jäi muutaman neliön Traktorilampi. Samalla selvisi perusteellisesti, millainen turvepeltojen rakenne oikein on.
 

Vuoden munaus. Kuva: Rainer Rajakallio

 
Viikon hukkaputken jälkeen pääsin polttopuusavottaan. Rehkimisen ja monen hirvikärpäsruumiin tuloksena kohosi muutama pitkä pino kuivaa halkoa henkivakuutukseksi talven varalle. Ne on enää kiskottava kotipiiriin. Matkaa mieshevoselle tulee yhteen suuntaan pahimmillaan 700 m.

Kesä loppui, kun sateet palasivat 26.8. Viimeistään silloin varmistui että sadosta ei ollut talven varalle. Tomaateissa oli paljon kukkia mutta ei edes yhtä ainoaa raakiletta. Kurpitsoista yksi paisui syötäväksi, artisokat kasvoivat korkeiksi, mutta mukulat ovat pikkuruisia. Kiitos Aaslan ruhtinaskunnan väen, erityisesti Vesa-Pekka Rantalaisen artisokkien lisäksi sain nauttia myös sitruunatimjamin aromista.

Syyskuussa aloin purkaa viimetalvista turvapaikkaani ja kunnostaa uutta pesää torpan siihen osaan joka oli ihmiskokeen aikana varastona. Kuitenkin lokakuussa iski aikainen pakkaskausi ja jouduimme yöpymään kevytpeitteiden alla pölypatjojen ja kammottavan sekamelskan keskellä hökkelin raunioissa. Silloin ensimmäistä kertaa todella mietin, mitä olenkaan tekemässä, onko tässä järjen hiventäkään. On tai ei, seuraavana aamuna remontti taas eteni ja olot paranivat.

Tuli on syönyt uunissa ensimmäisen kattauksen. Muutama iso koivuhalko innostaa sen ahmimaan uutta ruokaa ja vapauttamaan huoneeseen vuosien varrella varastoitunutta aurinkoenergiaa. Mieli hakeutuu taas menneeseen syksyyn.

Aurinkoenergiaa talven varalle. Kuva: Rainer Rajakallio

 
Uusi talvipesä on hieman entistä isompi, ja siellä ei ole varastoitavaa kamaa. Katossa on vahvemmat eristeet. Tärkeintä on kuitenkin lämmitys. Se hoituu kamiinalla-vielä kerran kiitän Lajua Simpeleellä- josta palokaasut ohjautuvat ulos peltipiipun kautta. Kamiinalämmitys on valtava parannus kaasupolttimeen verrattuna. Se on tehokkaampi, eikä holvaa huoneilmaan litratolkulla vettä. Kosteus tehostaa ratkaisevasti kylmän ilman epämiellyttäviä vaikutuksia.

Harakanpesän talviasumus oli vielä keskeneräinen, kun olosuhteen taas kerran kääntyivät päälaelleen. Kaksi viikkoa sairaalassa viruttuaan äitini kuoli 15.11. Hän jätti jälkeensä rintamamiestalon. Nyt minulla on niskoillani kaksi mörskää. Harakanpesän saatoin jättää talven armoille vesijohdottomana, viemärittömänä ja sähköttömänä. Sen sijaan talo on pidettävä lämpimänä: siinä on kaksi uunia, vesijohto ja muutakin jäätyväistä. Siitä tuli talveksi asuinpaikkani, varsinkin kun Mökö ei enää suostunut edes pistäytymään Harakanpesään.

Vuoden vaihtuessa loppui iänikuinen syksy ja talvi astui esiin. Lämpötila lähti vakaaseen laskuun. 4.-8.1 nautittiin vuosiin kovimmista pakkasista – kolmena perättäisenä yönä käväistiin selvästi -30 kylmemmällä puolella. Olisinko kestänyt tämän kelin viime talvena Harakanpesässä? Olisin ensimmäisen viikon, mutta kovin ihmisarvoista elämää ei teltaksi muutetussa sängyssä makuupussissa oleskelu olisi ollut.

Kiitän ystäviäni Aria, Mikkoa, Eevaa ja Ilkkaa, sekä Mattia vierailuista runsaiden tuliaisten kera. Erityisesti kiitän Väinö ja Iiris Tikkasta Kiihtelyksessä. He ovat antaneet koko hankkeeni ajan aineellista apua ja Vänni lisäksi hyviä neuvoja. Tärkeimmät, Mökö ja Kirsti, ovat pitäneet minut edelleen kaiken muun lisäksi henkisesti raiteillani. Tästä tosin olen kuullut myös eriäviä mielipiteitä.

Tuli hiipuu uunissa, pakkanen ulkona kiristyy ja puolikuun valaisema maalaismaisema on kaunis ja tappava kuin Lumikuningatar. On aika sanoa hyvästi teille, hyvät lukijat. Kiitos mielenkiinnostanne. Jos haluatte lisää tietoa ja kokemuksia omavaraisuudesta liittykää facebook- ryhmään ”Omavaraistalous- ja taloudet Suomessa.” Siellä voimme mekin kohdata uudelleen.

Sulkeudumme suosioonne. Mökö ja Raku.