Kim Metso / Wikimedia commons By Kim Metso - Own work, CC BY-SA 3.0
Tänään, kun vietetään maailman kasvisruokapäivää, muistelen ikävällä isääni, joka oli melkein vegaani 1980-luvun alussa. Hän söi lauantaimakkaraa. Siinä on lihaa 43 %, mutta enimmäkseen se on perunajauhoa ja aivan muita aineita, melkein kasvista koko asia.
Isä oli suurten sukupolvien ihminen, sodanjälkeisen Suomen kasvatti, joka vietti lapsuutensa 1940–1950-luvuilla. Se oli aikaa, jolloin kaikesta oli pulaa mutta jolloin kaikki meni parempaan päin. Syötävää oli vuosi vuodelta enemmän, niin paljon, että 1980-luvulla, kun minä synnyin, isä oli jo ylipainon kanssa kamppaileva keski-ikäinen mies.
Isällä oli kaksi syömiseen liittyvää johtoajatusta:
1) ”Eikö meillä oo mittään makiaa?”
2) ”Onko meillä mittään suolasta?”
Makia tarkoitti isälle pullaa, keksiä, kermakakkua tai mustikkapiirakkaa, milloin mitäkin.
Suolanen, tai suolukka, tarkoitti isälle jotakin leivän päälle pantavaa lihaa, useimmiten lauantaimakkaraa. Se edusti isän maailmankuvassa suurinta ajateltavissa olevaa luksusta: että saattoi vain kävellä kauppaan ja näyttää lihatiskiltä, että tuota makkaraa 200 grammaa. Kauppias siivutti sen vieläpä valmiiksi leikkuukoneella. Muistan, miten katselin lihatiskin lasin läpi leikkurin hypnoottista liikettä. Siinä ruokateknologian kuuminta kärkeä edustavat einestuotteet tulivat meidän kotiimme.
Helppous on trendi, joka on sittemmin vahvistunut: kaikki tulee kuluttajalle koko ajan valmiimpana ja kaikkea on koko ajan enemmän saatavilla. Lauantaimakkarankin saa nykyisin muovipaketissa valmiiksi siivutettuna.
Haluan korostaa, että isäni ei ollut valinnut olevansa melkein vegaani. Isä valitsi ruokansa pääasiassa kulinaristisin perustein, mutta jos pelkästään kulinaristisesti ajatellaan, ei ole mitään parempaa kuin voideltu ranskanleipä, jonka päälle on aseteltu siivu lauantaimakkaraa. Lauantaimakkaran kaltainen kasvispainotteinen ruoka on yksinkertaisesti hyvää. Toiseksi, isälle hyvin jauhopitoinen, tasalaatuinen makkara kelpasi, koska hän ei ollut elänyt vielä sitä aikaa, jolloin keksittiin, että korkea lihapitoisuus vastaa korkeaa laatua. A-luokan grillimakkara oli 1990-luvun innovaatio, raakamakkara ja prosciutto ovat tulleet muotiin vasta 2000-luvulla.
Lihateollisuuden mukaan vuonna 1980 keskimääräinen suomalainen kulutti 14,1 kiloa vähemmän lihaa kuin nyt. Kulutuksen rakennekin oli toisenlainen: vuonna 1980 eläinten kaikki ruhonosat vielä kelpasivat ja sisäelimiä kulutettiin 7,7 kiloa vuodessa per henki. Nyt niitä menee vaivaiset sata grammaa. Minne pannaan luut, nahka ja ohuet selkälihat, kun kulutus keskittyy broilerin rintafileisiin? Kuka vielä syö lauantaimakkaraa, johon oli kätketty sianlihan tuotannon sivuvirrat?
Syy siihen, että isä oli melkein vegaani, oli ajassa, ei moraalisissa valinnoissa. Siinä ei ole mitään yllättävää, koska vielä nytkin, kun kasvisruoan syömistä sanotaan buumiksi, suurin syy välttää punaisen lihan syömistä on tuoreen tutkimuksen mukaan terveydessä. Tutkimuksen nimi puhuu ilmastonmuutoksesta – Sustainable Living in Finland: Combating Climate Change in Everyday Life – mutta ilmasto on suomalaisten kasvissyöjien valintaperusteissa vasta viidentenä. Toisena tulevat vegaaninen tai osittain vegaaninen ruokavalio ja kolmantena muut eettiset syyt. Ruoan makukin on ilmastosyitä edellä, neljännellä sijalla.
Isäni kuoli vuonna 1993, liian nuorena. Pullan, kermakakkujen, voin ja lauantaimakkaran sisältämä eläinrasva oli lopulta tukkinut hänen verisuonensa, eikä aortta kestänyt painetta. Tätä minä ajattelen, kun pysähdyn kaupassa punnitsemaan munakoison tai paprikan ja ohitan lihahyllyn kokonaan. Ilmastokin huolettaa, mutta aivan ensiksi haluan varmistaa, ettei omalle lapselle tule ihan heti isää ikävä.
Kuva: Kim Metso / Wikimedia Commons