Ei voi olla totta. Tuohon jätin pyörän tunti sitten, mutta nyt se ei ole siinä. Hetkellinen epäusko valtaa mielen ja kyseenalaistan melkein oman järkeni, niin vaikea on uskoa, että rakas polkupyöräni todella on varastettu.

Pyörän arvo oli euroissa nolla, mutta sen tunnearvo mittaamaton. Menopeli oli palvellut uskollisesti ensin mummoani kaksi- tai kolmekymmentä vuotta Itä-Suomessa ja sitten minua jo 13 vuoden ajan pääkaupunkiseudulla. Strategiani oli, etten korjaa tai puunaa pyörää liian hienoksi, vaan pidän sen sopivan boheemin ja risaisen näköisenä, jotta se ei herättäisi varkaiden huomiota liiaksi. Kauan sen sainkin pitää ennen tätä tragediaa.

Helsingin keskustasta pyöriä katoaa varmasti kymmenittäin päivässä. Usein pyöränraato jää kiinni telineeseen kun kalliit osat, satula tai renkaat, ovat lähteneet varkaan mukaan. Lukot joko katkaistaan pihdeillä tai rautasahalla, tai pyörät yksinkertaisesti nostetaan lukkoineen päivineen pakettiautoon. Tässäkin tapauksessa vieressä, alle 10 metrin päässä, oli valvontakamera, joita Helsingin keskusta on täynnä. Kameroiden tarkoitus on kuitenkin suojella arvokkaampaa omaisuutta kuin punaista mummopyörää ja rikosilmoituksen tekeminen tuskin auttaa mitään.

Mielestäni pyörävarkaus on omaisuusvarkauksien alhaisinta kastia. Varastaa nyt kulkuväline, joka säästää ympäristöä, kohottaa kuntoa ja lisää hyvinvointia. Pyöräily lisää  henkistä pääomaa toimimalla terapian kaltaisena ajatusten selkeyttäjänä. Lisäksi varas ei voi vanhasta pyöränrämisköstä saada paria kymppiä enemmän.

Vaikka ikävöin punaista menopeliäni, surua hälventää uusi pyörä. Se on kierrätetty, pitkään varastossa uutta omistajaa odottanut naapurin mummon pyörä. Se pääsi hyvään kotiin! Mahtava tunne taas saada pyörä alle ja päästä reilun viikon tauon jälkeen kruisailemaan pitkin kaupunkia.