Olin jo useita vuosia makustellut ajatuksella lähteä vaeltamaan rajan toiselle puolen, Sarekin kansallispuistoon Ruotsiin. Olin lukenut alueesta ja katsellut kuvia sen jylhistä maisemista. Nyt sain vihdoin toteuttaa pitkäaikaisen haaveeni ja pakkailin rinkkaani kymmenen päivän ruuat ja tavarat. Se ei ollut helppoa, sillä sää kesäkuun lopussa voi olla kaikkea väliltä helteinen auringonpaiste ja -10 asteen pakkanen 20 m/s tuulella säestettynä. Ja nämä äärisäätilat voisi jopa kokea yhden vuorokauden sisällä.
Auringonpaistetta ja kukkaloistoa
Ensimmäiset vaelluspäivät menivät aurinkoisesta säästä nauttien ja 400 nousumetriä hikoillen 25 kiloa painavan rinkan kanssa. Tuntui erikoiselta patikoida lumilaikkujen läpi t-paidassa ja lyhyissä lahkeissa. Iho paahtui ruskeaksi. Kuljemme paitahihasillamme, kunnes vuorten lumihuipulta laskeutuva viima saa vilunväreet kulkemaan kehossa. Kun illalla oli aika kömpiä telttaan nukkumaan, kesti tovin ennen kuin mieli ymmärsi, että näinä öinä ei aurinko laske horisontin taakse lainkaan.
Laaksoissa vallitsi pohjolan lyhyt, mutta nopeatempoinen kesä. Siellä missä lumilaikut olivat antautuneet auringolle, loistivat Lapin kasvit täydessä kukassa. Lapinorvokkeja, sieliköitä, lapinkuusamaa, lapinalppiruusuja, jääleinikkejä, uuvanoita ja lukuisia kasveja joille en tahtonut löytänyt muistini sopukoista nimeä.
Ruusujuuri
Jääleinikki
Osa laakson pohjista oli vaeltajan kannalta viheliäistä pajukkoa, joka riipi housunpuntteja ja hankaloitti etenemistä. Pahimmillaan pajukot nousevat vaeltajan korkuiseksi ja tiheikköjen alla on yleensä jalat kastelevaa suota. Myöhemmin kesällä näissä oloissa sikiävät myös verenimijät. Vältimme onneksi vaelluksellamme pahimmat pajukot.
Pajukkoa
Kuohuvia koskia ja lumisiltoja
Lumilaikut sulivat kuohuviksi koskiksi. Kahlasimme toisena päivänä kirkkaana kuohuvan joen yli ja saimme tuta varpaissamme jääkylmän veden, joka iski kylmää kipua. Onneksi kesäkuun lopussa on suurimmassa osassa virtoja vielä lumisiltoja, joita pitkin voi kulkea varpaita kastelematta. Etenkin jäätiköiltä alkunsa saavien virtojen sameissa kuohuissa kahlaaminen on erityisen haastavaa, kun on mahdotonta nähdä, mihin jalkansa asettaa ja mitä pinnan alla piilee.
Lumisilta jäätikköjoen yli
Kahluupaikan jälkeen toisella rannalla odotti suurenmoinen leiripaikka niemen kärjessä. Niemen toisella puolen solisi virtaavan veden unettava tuutulaulu. Toisella puolen aukeni jäälauttojen kirjoma järvi ja lumihuippuiset vuoret. Vaikka kylmä viima puhkui vuorita, se ei silläkään kerralla saanut minua luopumaan iltapulahduksesta hyisessä vedessä allien seurassa.
Kahluupaikka
Iltatoimia leirissä
Vuoria ja jäätiköitä
Vietimme vaelluksella muutamia päiviä samassa leiripaikassa, joka mahdollisti päiväretket ylemmäs lumen ja jään valtakuntaan. Rinkan päällimmäisestä osasta askarreltu päiväreppu hiosti selässä. Nousu oli ollut haastava, sillä reitti Gávabákten huipulle kulki kapeaa ja äkkijyrkkää harjannetta pitkin, jota oli paikoin kiivetty nelinkontin. Leiri oli jäänyt tuhat kilometriä alemmas jäätiköiden hioman U-laakson pohjalle. Maisema oli henkeäsalpaava ja sain tehdä runsaasti töitä pitääkseni korkeanpaikan kammon kurissa. Paluumatka oli huomattavasti nopeampi, sillä ainakin 500 korkeusmetriä taittui vinhasti lumirinteitä pyllymäkeä alas laskien.
Kohti huippuja
Sanat eivät riitä kuvaamaan sitä kauneutta ja jylhyyttä, mitä Sarek kulkijalle tarjoaa. Yli kahden kilometrin korkeuteen kurottelevat teräväpiirteiset lumipeitteiset vuorenhuiput luovat kontrastin kilometrin alemana sijaitseville mannerjään uurtamille viheriöiville ruuhilaaksoille. Kummallakin puolen harjannetta valuu jäätikköjen hiljaiset virrat. Sateet ruokkivatkin yli sataa jäätikköä Sarekin vuosimassiiveilla.
Ruohtesvággen laakso ja vastarinteen Boajsátjåhkkån jäätikkö
Kivikauden lämpökausi sulatti aikoinaan Ruotsin kaikki jäätiköt, mutta noin 5000 vuotta sitten ilmaston viiletessä jäätiköitä alkoi taas muodostua. Tänä päivänä Sarekin suurimmat jäätiköt kutistuvat joidenkin lähteiden mukaan 10 metriä vuodessa. Ilmaston lämpenemisen seuraukset näkyvät monella paikalla, sillä jäätikön eteen muodostunut reunamoreeni sijaitsee kaukana nykyisestä jäätikön rajasta. Montako vuotta jäätiköillä on vielä aikaa valuttaa harmaanvalkeita kyyneleitä kuohuviksi jäätikkövirroiksi?
Jäätiköistä alkunsa saava joki Smájlajåhkkå
Sadetta ja tuulta
Ripiripiripiripi…. Sade piiskasi telttakangasta tauotta, vain vesipisarat muuttavat välillä olomuotoaan jääkiteiksi. Maisema oli hävittänyt värinsä ja vuorten huiput verhoutuneet paksuun pilviverhoon. Asteita on ulkona korkeintaan kaksi. Yöllä oli laskenut lähelle nollaa, mutta sade oli tullut lumena noin 400 nousumetriä ylempänä. Sarekin juhannuspäivän sää. Tauoton navakka tuuli pyrki saamaan otteen telttakankaasta, kumisutti sitä ja painoi vettä teltan eteisen saumasta sisään.
Puin villahousujen ja villapaidan suojaksi kuoriasun, sillä on käytävä ulkona hakemassa vettä päivällistä varten. Heti teltasta ulos päästessä tuuli puski jäätävät sormensa hupun kauluksesta sisään ja sai vartalon värisemään kylmästä. En voinut välttyä ajatukselta, että ilman kunnollista suojaa tällä kelillä ei ulkona pysyisi kauaa hengissä. Vietimme lopulta teltassa 36 tuntia pääosin nukkuen ja lukien. Myrskyn kestävä teltta on Sarekissa ehdoton.
Sadetta ja tuulta
Porojen maa
Loppuvaelluksesta vaelsimme Rapadalenin laakson yläjuoksulle. Porotokat seisahtavat vaeltajat nähdessään, turvat haistelevat ilmaa ja sarvipäät jatkavat vaellustaan kulkijat kaukaa kiertäen. Kaikenkirjavat vasat loikkivat vaatimien perässä. Tokka kiertää maisemasta erottuvan valtavan kivenlohkareen, joka pelkällä olemassaolollaan huokuu pyhyyttä; seitakiven tunnistaa jo kaukaa. Vuorimassiivien väliset laaksot ovat luonnollisia reittejä myös porojen vuotuisille vaelluksille. Pudonneita sarvia löytyy maasta tuon tuosta.
Poroja
Ensimmäiset ihmiset taivalsivat alueella todennäköisesti jo 10 000 vuotta sitten, heti jääkauden päätyttyä. Vanhimmat todisteet ihmiselosta on 7000 vuoden takaa ja villinä vaeltavat tunturi- ja metsäpeurat olivat alueen tärkeimmät eläimet. Niiden kesyttäminen alkoi noin 2000 vuotta sitten ja alue on edelleen yksi merkittävimmistä Ruotsin poronhoitoalueista. Sarek kuuluukin osaksi Laponia- nimistä UNESCOn maailmanperintökohdetta, sekä luonto- että kulttuuriarvoihinsa pohjaten.
Eurooppaa villeimmillään
Sarek opettaa nöyryyttä ja kunnioitusta luonnon edessä. 10 päivän ajan sain kokea Euroopan villeimmät osat; sen luonnon ja sään äärevyydet, kauneuden ja arktisen mahtavuuden, jonka äärellä tuntee itsensä pieneksi ja mitättömäksi.
Sarekin kansallispuisto on laajuudeltaan 1970 km2. Vertailun vuoksi Suomen suurin kansallispuisto, Lemmenjoki, on laajuudeltaan 2 850 km². Sarekiin ei kuitenkaan pääse paitkoimatta muiden suojelualueiden läpi, ja Sarekista puhuttaessa siihen yhdistetään yleensä myös sitä ympäröivät muut suojelualueet, jotka muodostavat Laponian. Se on Euroopan suurin yhtenäinen erämainen alue, kattaen 9400 km², ja siihen kuuluu kansallispuistot Sarek, Muddus, Padjelanta ja Stora Sjöfallet sekä kaksi luonnonpuistoa Sjaunja ja Stubba.
Patikka kulki äpi Stora Sjöfalletin kansallispuiston
Merkittyjä reittejä ei itse Sarekissa kulje, mutta suosittu Kungsledenin vaellusreitti kulkee kansallispuiston eteläpuolitse ja Padlelantaleden Sarekin länsipuolitse. Myöskään autiotupia ei alueelta löydy. Sarekia luonnehditaankin Ruotsin yhdeksi vaativimmaksi vaellusalueeksi olosuhteidensa vuoksi. Se ei todellakaan ole vaelluskohde aloittelijoille, sillä ilman aikaisempaa vaelluskokemusta ja oikeanlaisia varusteita saattaa vaellus päättyä kohtalokkaasti. Kännykän kuuluvuus on alueella olematon. Teltan on oltava myrskyn kestävä, sillä laaksoissa puhaltavat monesti kovat tuulet.
Maasto on vaeltajalle kovin vaihtelevaa helppokulkuisesta tunturikankaasta kivikoihin, vaativiin jokien ylityksiin ja erittäin vaikeakulkuisiin pajukoihin. Jäätiköillä liikkuessa puolestaan tarvitaan erityisiä turvavälineitä ja osaamista, sillä railot ovat arvaamattomia. Talvella Sarekissa liikkuvan on puolestaan osattava huomioida lumivyöryjen riskit.
Katso koko vaellusreitti kartalta.