TVA Web Team / Wikimedia Commons
Kaikkien maiden politiikka on kiinnostavaa, mutta Yhdysvaltain politiikka erityisesti, koska maa on riittävän suuri heiluttaakseen meitä kaikkia. Marraskuun puolivälissä Yhdysvallat pääsi sopimukseen toisen suuren maan Kiinan kanssa kasvihuonekaasupäästöjen vähentämisestä, ja me kaikki heilahdimme hyvään suuntaan. Sellaisten vastahakoisten valtioiden kuin Kanadan tai Australian on entistä vaikeampi vedota siihen, että suurimmat saastuttajat eivät tee mitään.
Kiina vähentää kivihiilen käyttöä ennen kaikkea siksi, että sen kansalaiset ovat kyllästyneitä savusumuun. Mutta miten presidentti Barack Obama saattoi tehdä sopimuksen nyt, kun hänen puolueensa demokraatit on juuri saanut rumasti nokkaan hiiliteollisuuden äänitorvilta? Yhdysvaltain kongressi on kaksikamarinen, mutta sekä alahuoneessa eli edustajainhuoneessa että ylähuoneessa eli senaatissa on nyt marraskuun alun vaalien jälkeen republikaanienemmistö. Vain muutamia päiviä ennen Yhdysvaltain ja Kiinan sopimusta republikaanit saivat senaattiin tunnettuja ilmastonmuutoksen kieltäjiä, kuten kentuckylaisen Mitch McConnellin. Hänestä tuli suurimman puolueen puheenjohtaja, majority leader.
Yhdysvaltain pitäisi kertoa ensi maaliskuussa ennen Pariisin kansainvälisiä ilmastoneuvotteluita, miten se käytännössä vähentää päästöjään runsaalla neljänneksellä vuoteen 2025 mennessä.
Presidentti Obama ei voi saada läpi lakia. Sen republikaanienemmistöinen kongressi estäisi. Todennäköistä siis on, että hän tekee lakia heiveröisemmän asetuksen, joka pannaan täytäntöön maan ympäristönsuojeluviraston EPA:n kautta. Tälle jujutukselle saatetaan hurrata ympäristöjärjestöissä, mutta Obaman kansansuosiota se saattaa heikentää entisestään. Hänen seuraajansa on myös helppo kumota asetus heti astuessaan virkaan, ja Obaman sekä demokraattien heikon kannatuksen myötä näyttää siltä, että tuo seuraaja on republikaani.
Asia on kuitenkin kaikkea muuta kuin selvä, koska väestön rakenne on demokraattien puolella.
Tommi Uschanov kirjoitti viime talvena hienon esseen Yhdysvaltain politiikkaa muokkaavasta voimasta, jolle on englanniksi nasakka nimi, ”latino vote” eli latinoiden äänet. Väli- ja Etelä-Amerikasta tulleet siirtolaiset ovat olleet Yhdysvaltojen vaaleissa yhä ratkaisevampi äänestäjäryhmä, koska heidän osuutensa kasvaa tasaisen siirtolaisvirran ja suuren perhekoon takia. Valkoisten kristittyjen osuus sen sijaan vähenee.
Republikaanit on 1980-luvulta lähtien leimautunut juuri valkoisten kristittyjen eturyhmäksi. George W. Bushin taustalla vaikuttanut strategi Steve Schmidt tiivisti kesällä tämän seuraukset puolueelleen näin: ”Kaikissa äänestäjäryhmissä, jotka kasvavat, demokraatit lisäävät markkinaosuutta, ja kaikissa äänestäjäryhmissä, jotka pienenevät, republikaanit lisäävät markkinaosuutta. Jos olet markkinontibisneksessä, tämä on iso ongelma.”
Schimidtin laskujen mukaan republikaanien pitäisi saada latinoiden äänistä vähintään 40 prosenttia, jotta sillä olisi mahdollisuus voittaa presidentinvaalit. Tuo tavoite karkaa koko ajan kauemmaksi. Vuonna 2008 John McCain sai 32 prosenttia ja hävisi Obamalle. Vuonna 2012 Mitt Romney sai 25 prosenttia ja hävisi Obamalle.
Voi siis olla, että demokraattien Hillary Clintonista tulee sittenkin presidentti ja että EPA:n kautta tehdyt rajoitukset kasvihuonekaasupäästöihin jäävät voimaan. Jos Schmidtin analyysiin on uskominen, tästä muu maailma saisi kiittää lähinnä muutamien näkyvien republikaanien rasismia. Sen takia latinoiden äänten voittaminen on hänen mukaansa puolueelle niin vaikeaa kuin se on.