Tartuin uteliaana toimittaja Marko Erolan kirjaan Kirottu kaivos (Talentum 2014). Kirja onnistui yllättämään.

Se on vauhdikasta luettavaa, paikoin viihdyttävää ja jopa hauskaa. Ääneen saa naurahtaa monta kertaa.

Aihe on kirjoittajalleen tärkeä. Se on parempi kuin että aihe olisi yhdentekevä. Mutta onko aihe Erolalle liian tärkeä? Tekstin läpi kuultaa katkeruudeksi tulkitsemani tunnetila, jota kirjoittaja ei edes yritä peitellä.

Erola kirjoittaa niille, joita Talvivaaran kompurointi on henkilökohtaisesti vahingoittanut, kuten yhtiön osakkeenomistajille.

Hän nostaa tikunnokkaan kaikki Talvivaaran kaivosta kritisoineet tahot.

Olen tällainen taho. On hämmentävää lukea Erolan päiväkirjamaista tekstiä, jossa milloin mikäkin Talvivaara-kirjoitukseni näyttää pilaavan hänen moodinsa.

*

Hupaisa on Erolan toistelema ajatus, jonka mukaan olisin soudellut vuodenvaihteessa Pohjois-Savon järvillä, vaikka kahlasin toki lumessa.

Faktojen kanssa Erola on harhateillä kirjoittaessaan esimerkiksi sademäärän keskiarvosta (s. 101, vuosikeskiarvo on yli 600 mm, ei 500 mm), VTT-raportin julkisuudesta (se ei ole julkinen toisin kuin Erola väittää sivulla 189), järvien tilavuuksista (jotta järvien tilavuudet voisivat olla sellaisia kuin Erola raportoi niiden olevan, niiden pitäisi olla jopa kilometrien syvyisiä, syvempiä kuin Baikal), kasojen koosta (s. 293, yksi kasalohko ei ole 1,5 miljoonaa tonnia vaan yli viisi miljoonaa). Suomen Luontoa Erola väittää luonnonsuojeluliiton etujärjestöjulkaisuksi (s. 202) ja järjestölehdeksi (s. 309) vaikka kyse on aikakauslehdestä, joka äskettäin voitti Vuoden yleisölehti -palkinnon (liitolla on Luonnonsuojelija-järjestölehti).

Kuten sanottua, tällaiset kömmähdykset eivät ole kirjan suurin puute, vaikka ne vähentävätkin kirjan uskottavuutta ja argumentointia joissain tarinan kannalta oleellisissakin seikoissa.

Nimeni mainitaan kirjassa kymmeniä kertoja yksinomaan kielteisessä yhteydessä. Jotkin väitteistä ovat paitsi valheellisia, suorastaan törkeitä. Tästä huolimatta Erola ei ole antanut minulle mahdollisuutta vastata väitteisiin. Se olisi kuulunut hyvään journalistiseen tapaan myös pamflettia tehdessä. Erola on ollut toimittaja kaiketi pari vuosikymmentä, ja hänen olisi pitänyt tämä tietää.

*

Suurin ongelma ovat Erolan väitteet ja päätelmät, jotka osoittavat kirjoittajansa puutteellista ymmärrystä käsittelemistään asioista.

Erola kirjoittaa uutisestani, joka julkaistiin Suomen Luonnossa tammikuussa 2012. Uutisessa kerrottiin, että Talvivaaran vaikutukset näkyvät lievinä sadan kilometrin päässä kaivoksen eteläpuolella.

Uutinen julkaistiin lehden blogissa, kaupallisella pohjalla, joka lopetti taannoin toimintansa. Samalla katosivat näkyviltä blogimerkintämme. Ne löytyvät kuitenkin internetin arkistohakutoiminnoilla ja nyt myös täältä. Alkuperäinen blogissa julkaistu uutiseni on tässä.

Erola ruotii uutista niin kuin kyse olisi vain Suomen Luonnon mittauksista, joille sitten olisimme hakeneet ely-keskukselta vahvistuksen. Erola siis olettaa, että ely-keskus olisi taho, jonka voi saada sanomaan mitä tahansa uutisen jatkeeksi kelpaavaa.

Näin ei ole.

Ely-keskusten virkamiesten kanssa asioineet tietävät, että virastojen asiantuntijat ovat varovaisia puheissaan, eikä heiltä saa vahvistuksia asioille, joista he eivät ole varmoja.

Tammikuun 2012 uutisessamme oli huomattavaa se, että meidän mittaustemme lisäksi se perustuu myös Pohjois-Savon ely-keskuksen ottamiin vesinäytteisiin. Tämä kerrotaan uutisessa – mutta ei Erolan kirjassa. Ely-keskuksen omia tuloksia viraston hydrobiologit ja limnologit ovat verranneet alueen luonnollisiin taustapitoisuuksiin, joita löytyi ympäristöhallinnon tietojärjestelmästä ajalta ennen kaivosta.

Pohjois-Savon ely-keskus tiedotti kohonneista pitoisuuksista myös itse tammikuussa 2012 näin: ”Laakajärven luusuasta mitattu sulfaattipitoisuus oli joulukuun 2011 näytteenotossa lähes 40-kertainen, Haapakoskessa noin 20-kertainen ja Sälevän alapuolisella jokiosuudellakin lähes 10-kertainen alueen luonnontasoon verrattuna. Sulfaattipitoisuus oli selvästi kohonnut myös Atronjoessa. Natriumin osalta muutokset olivat vähän pienemmät, mutta pitoisuuksien nousu oli selvästi havaittavissa tutkitulla alueella.”

Tämä oli linjassa sen kanssa, mitä uutisoimme tammikuussa 2012.

Sattumalta myös ely-keskus oli mitannut samaa asiaa. Asia uutisoitiin Suomen Luonnon blogissa. Siinä kaikki.

*

Sivulla 88 kirjassaan Erola kirjoittaa laatunormi-käsitteestä. Hänen mukaansa olen käyttänyt tuota käsitettä väärin jutuissani säännöllisesti. Oikeastaan hän niputtaa roskaksi koko kevään 2012 työni tällä yhdellä perusteella.

Olen hyvin tietoinen siitä, että laatunormi-käsite kuvaa vuosikeskiarvoa. Kirjoitan aiheesta jutussani Taistelu Kainuun järvistä (SL 5/2012).

Laatunormista on tullut myös mittatikku, jota vasten asiantuntijat vertaavat yksittäisten näytteiden suuruutta – siis juuri sellainen mittasuhde, jonka puutteesta Erola ryöpyttää mediaa kirjassaan. Myös viranomaiset käyttävät sitä samaan tapaan mittatikkuna. Esimerkiksi Kainuun ely-keskuksen uusimmassa Talvivaaran vesiä koskevassa raportissa on verrattu kaivoksen eteläpuolisen Kivijoen pitoisuuksia laatunormeihin: ”Kivijoen nikkelipitoisuus on luonnontilaiseen tasoon verrattuna noin kymmenkertainen, mutta laatunormi ei ole tämän vuoden havaintokerroilla (10 kpl) ylittynyt. Viime vuonna nikkelin laatunormi ylittyi selvästi maaliskuusta alkaen lähes kaikilla havaintokerroilla. Myöskään kadmiumin laatunormi ei ole kuluvana vuonna ylittynyt. Viime vuonna ylityksiä oli etenkin loppukesällä ja syksyllä.”

Ely käyttää laatunormi-käsitettä täsmälleen samalla tavoin kuin olen tehnyt uutisissani keväällä 2012.

Tämä on havainnollistamista. Jos nikkeliä on hetkellisesti selvästi yli laatunormin ylittävän tason, se voi olla haitallista herkimmille vesieliöille – ja se on uutinen, vaikka hallinnon tiukoin, tieteellisin kriteerein katsottuna laatunormi tarkoittaa pitoisuuksien vuosikeskiarvoa. Samalla yksittäinen näyte kertoo, että mitattua ainetta on seurattava erityisen tarkasti.

Erola katsoo vesistöjä ihmisten resurssina: montako mökkiä niiden rannalla on tai onko jokin vesi periaatteessa juomakelpoista. Vesistöjen puhtaus on kuitenkin kysymys, jota ei enää nykymaailmassa arvioida vain näin. Kyse on myös laillisuusasiasta.

Suomen vesien tila ei saa heikentyä, vaan sen tulisi olla ”hyvä”. Näin sanotaan vuoden 2004 vesienhoitolaissa, jonka pohja on EU:n vesipuitedirektiivi: ”Vesienhoidon ja merenhoidon järjestämisen yleisenä tavoitteena on suojella, parantaa ja ennallistaa vesiä ja Itämerta niin, ettei pintavesien ja pohjavesien tai Itämeren tila heikkene ja että niiden tila on vähintään hyvä.”

Suomen lainsäädännössä pintavesien suojelua on siis muistettu.

*

Sivulla 92 Erola syyttää minua epäeettisistä tiedonhankintamenetelmistä.

Hän käy läpi, kuulopuheeseen perustuen ja valitettavan virheellisin faktoin, tapahtumaketjun, joka liittyi Geologian tutkimuskeskuksen (GTK) johtaja Kirsti Loukola-Ruskeeniemen jutussani esittämiin Talvivaara-kommentteihin. Minun kuulemistani Erola ei ole pitänyt tarpeellisena.

Erolan väitteet tuossa kohdassa kirjaa eivät pidä paikkaansa, mistä todisteena ovat tuolloin nauhoittamani puhelinkeskustelut.

*

Yhä uudestaan huomaan Erolan kirjoittavan jutuistani tavalla, josta niitä ei tunnista. Hän syyttää minua syöpäpelkojen lietsonnasta sivulla 86: ”Syövillähän Kauppinen selvästi pelotteli ja onnistuikin pelottelussaan.”

Todisteena tästä Erola mainitsee kirjassaan Vauva-lehden keskustelufoorumilla tehdyn tulkinnan jutustani.

Alkuperäinen juttuni on tässä: jutussa on loppupuolella yksi kysymys syöpäasioista.

*

VTT:n allasvuotoraportin merkityksettömyyttä Erola perustelee niin hartaasti sivulla 189, että lukija alkaa väkisin ajatella, että raportissa on jotain kiinnostavaa. Toimittaja Erola ivaa  mediaa, joka haluaa saada raportin nähtäväkseen, mutta ei saa. Hänen mukaansa raportti julkaistiin keväällä 2013, jolloin kaikki saivat nähdä, että raportissa ei ollut mitään ihmeellistä.

”Talvivaara julkisti VTT:n selvityksen huhtikuun lopussa. Selvitys ei sisältänyt uutta tietoa onnettomuuden teknisistä syistä, ja siinä esitettyjä kehityshankkeita Talvivaara oli tehnyt pitkin kevättä”, Erola kirjoittaa sivulla 190.

Tosiasiassa raporttia ei  ole vieläkään julkistettu. Siitä on poimittu Talvivaaran valikoimat osat yhtiön tiedotteeseen.

Ja niin edelleen.

Erola kertoo, että Pekka Perä on saanut lukea kirjan tekstejä etukäteen läpi. Talvivaaran ääni näkyy kirjassa lukemattomista pienistä asioista: Erola esimerkiksi ei kerro Korkeimman hallinto-oikeuden tulkinnasta, jonka mukaan yhtiön ympäristölupahakemuksessa sanotut asiat sitovat luvanhaltijaa. Erolan mielestä Talvivaara-yhtiön tulkinta omasta luvastaan on oikea.

*

Mitä Erola haluaa kirjallaan sanoa?

Antaa kirjailijan itse kiteyttää:

”Me [sijoittajat] olemme Talvivaaran häviäjiä. Meidän on nieltävä tappiomme ja nuoltava haavamme. Me emme saa minkäänlaisia korvauksia vahingoista, joita viranomaiset, media ja aktivistit ovat olleet aiheuttamassa ja jotka ovat nimenomaan taloudellisia, eivät niinkään ympäristöllisiä.”

Ja näinkin hän sanoo:

”Kaivosta vastaa nostettuja älyttömiä rikossyytteitä ja vahingonkorvausvaateita merkittävämpää on se, että viranomaisten ja hallinto-oikeuden osuus tämän valtavan omistajavahingon syntymisessä oli ratkaiseva. On oikeustajun vastaista, että 80 000 ihmistä on menettänyt rahansa siksi, ettei kaivos hätätilassa saanut päästää vesiään entuudestaan suolaisiin järviin, joiden rannoilla on yhteensä kolme mökkiä.”

Erolan mukaan haitan kärsijöitä ovat siis Talvivaara-yhtiö ja siihen sijoittaneet tahot. Haitan aiheuttajia ovat viranomaiset, media ja alueen asukkaat.

Tämä on rohkea ja erilainen tulkinta, mutta Erolan esittelemät tosiasiat eivät sitä tue. Syntyy lähinnä väkinäinen yritys nähdä toisin asia, jonka eri tiedotusvälineet ovat jo kerran uutisoineet varsin asiallisesti ja tasapuolisesti. Huomiota tämä uusi tulkinta varmasti dramaattisuudessaan saa.

*

Onko Talvivaara kärsinyt vääryyttä?

On varmasti. Uutisointi on kenties ollut hetkittäin liian negatiivista ja yksipuolista – mutta toisaalta voi sanoa, että oli myös aika, jolloin mikään Talvivaaraa koskeva kielteinen asia ei mennyt mediassa läpi. Vielä niinkin myöhään kuin keväällä 2013 Talvivaara keräsi sijoittajilta 260 miljoonaa rahaa osakeannissa. Se kulutettiin pian.

Onko Talvivaara-uutisoinnissa tehty virheitä? Varmasti on. Mistään aiheesta media tuskin voisi kirjoittaa satoja uutisia lyhyessä ajassa niin, että mukaan ei mahtuisi virheitä ja väärinkäsityksiä.

Onko Talvivaara isossa kuvassa esitetty jonain aivan muuna kuin mitä se on? Tuskin.

Talvivaara on toiminut kuusi vuotta, kun lasketaan että ensimmäinen täysi vuosi oli 2009. Tänä aikana se ei ole kertaakaan päässyt lähellekään tuotantotasoa, jota se on tavoitellut. Sen toiminta ei ole ollut ympäristöluvan mukaista, vaan päästöjä on tullut ympäristöön enemmän kuin yhtiö lupaa hakiessaan kertoi.

Nämä ovat ne syyt, miksi Talvivaaraa ovat moukaroineet mediassa kaikki isot tiedotusvälineet vuodesta toiseen. Talvivaara ei ole valikoitunut kohteeksi sattumalta.

Juha Kauppinen