Helsingin DocPoint-festivaalin avasi eilen tiistaina 27.1. Markku Heikkisen väkevä dokumentti Talvivaaran miehet, joka on tulossa nähtäväksi myös Yle:n TV1:een kevään aikana. Elokuvateattereihin se tulee jo 20. helmikuuta.

Oleellinen elokuvasta sanotaan festivaalin sivuilla: olet ehkä kuullut kyllästymiseen asti Talvivaarasta, mutta et ole nähnyt sitä. Talvivaaran miehet näyttää, miltä Talvivaara näyttää. Tämä on sinänsä suuri ansio ja kulttuurihistoriallinen teko, koska harva Talvivaarasta kiinnostunut ja tuhansia sanoja lukenut (tai kirjoittanut) on koskaan käynyt Talvivaarassa.

Talvivaara on valtava teollisuuslaitos, jonka täyteen käyntiin ajamisen piti olla merkkipaalu suomalaisessa teollisuushistoriassa. Siitä tulikin jotain muuta. Miksi? Tähän kysymykseen Talvivaaran miehet antaa oman vastauksensa.

*

Dokumentti alkaa työntekijän kuolemasta keväällä 2012. Kollega kertoo nojatuolissa, kuinka työtoveri löytyi maasta kasvot sinisenä. Se oli kerrasta poikki, sanoo toinen. Liikutukselta ei vältytä.

Pian ollaankin jo saman vuoden marraskuussa, jolloin Talvivaaran kipsisakka-allas vuosi kolmannen kerran – ja nousi jokaisen kahvipöydän ja kapakan ykköspuheenaiheeksi.

Nämä ovat ehkä vanhoja asioita muisteltavaksi, kun yhtiön tarina on sittemminkin jatkunut värikkäänä, mutta niiden esiintuomisella on perusteensa. Työntekijän kuolema ja suuri allasvuoto ovat ne tapahtumat, joiden myötä Talvivaarasta tuli meille se mitä se on: synonyymi sanoille tragedia, epäonnistuminen, ongelma.

Dokumentissa Talvivaaran arki kuvataan loputtomana kompurointina, selviytymisenä kriisistä toiseen, ja se on oikeastaan aika lohdutonta katsottavaa: ihmiset tekevät helvetisti töitä, ihmisillä ei ole mitään toivoa onnistua.

Eräässä kohtauksessa jonkin prakatessa taas työntekijä toteaa lakonisesti, että no hyvinhän tässä aamu olikin jo mennyt.

Heikkinen on saanut työntekijöiden täyden luottamuksen. Hän on päässyt heidän arkeensa ja elämäänsä sisälle. Tämän kautta traagisiin Talvivaaran tapahtumiin tulee uusi, henkilökohtainen näkökulma, joka tuntuu sanovan: olimme siellä mekin, tavalliset duunarit, ja kaikkemme koetimme tehdä.

*

Pekka Perästä talvivaaran miehet eivät anna kovin mairittelevia lausuntoja. Ensimmäiset näkemykset kuullaan otoksessa, joka on kaiketi vuodelta 2012, jolloin Perä oli juuri väistynyt toimitusjohtajan paikalta: Perä sai aina porukan suuttumaan, ei kuulunut kiitoksen sanaa ja kehua, vaan Perä oli enemmän ”vittuilulinjalla”, työntekijät muistelevat.

Tämä ei ainakaan hälvennä aiemmin julkisuudessa esitettyjä väitteitä, joiden mukaan johtamiskulttuuri ja työntekijöiden motivointi ovat olleet retuperällä Talvivaarassa. Pekka Perä palasi pestiinsä jo saman vuoden lopulla.

Tärkeimmän sivuosan Heikkinen antaa luonnosta ja puhtaista vesistä huolestuneille seudun asukkaille. Heidän turhautumisensa, huolensa ja suoranainen vihansa tulee liki, vaikka olisi kuullut ja nähnyt Talvivaarasta kaiken moneen kertaan.

Heikkinen ei ole mikään Talvivaaran arkkikriitikko: hänen äänensä joissain aiemmissa Talvivaaraa koskevissa radio-ohjelmissa on ollut Talvivaaraa myötäilevä. Dokumenttia katsoessa tulee moneen kertaan mietittyä, onko tämä asia muuttunut, kun hän on päässyt seuraamaan työntekijöiden arkea? Arvailua vain, tietysti.

Sitä paitsi Talvivaaran miehet ei yritä selvittää, mikä on lopullinen totuus asioista. Se ei ole tuon lajityypin dokumentti ollenkaan. Dokumentti näyttää, kuinka ihmiset kokevat ja ovat kokeneet Talvivaaran. Tätä moni Talvivaarasta kiinnostunut tulee kenties vielä vuosien päästä kiittämään.

*

Talvivaaran miehet on kuvattu niin pitkän ajanjakson aikana, että toimivista kuvista ja kohtauksista on kaiketi ollut runsaudenpulaa.

Dokumenttiin päätyneiden kuvien käyttövoimaa on kontrasti yksittäisen ihmisen ja käsittämättömän suuren teollisuuslaitoksen massiivisuuden välillä.

Elokuvassa on useita teemoja. Yksi niistä rakentuu ristiriidalle: miten asettaa samalle viivalle ympäristön pilaantuminen ja satojen ihmisten työpaikka, jolla on maakunnalle valtava merkitys?

Työntekijä lausuu tosiasian: jos Talvivaara kaatuisi, aikamoinen jono sen entisiä työntekijöitä olisi työkkärin oven takana.

Toisen näkökulman maalailee esille yllättävä henkilö: Talvivaaran entinen vesienhallintajohtaja Maija Vidqvist. Hän pohtii jo elokuvan keskivaiheilla traagisuutta, joka liittyy siihen, että Talvivaara on Suomenselällä, Oulujoen vesistön lähteillä, ”Suomen pyhässä paikassa”. Mitä me jätämme seuraaville polville, kun rikomme maan pinnan peruuttamattomasti, ”mikä on pitkässä juoksussa se järki?” Vidgvist kysyy.

Dokumentin lopussa Vidqvist on uudelleen äänessä:

”Sille on hyvinkin järkiperusteet sillekin mielipiteelle, että oisko tätä kaivosta koskaan pitänyt tehdä. Onks tää ollu ollenkaan järkevä ajatus alunperinkään? Ei ollenkaan yksinkertainen kysymys. Tää on sen kokonen projekti, että tää varmasti jättää… jokaiseen suomalaiseen jälkensä.”

Vidqvist tuli töihin Talvivaaraan helmikuussa 2013 ja toi yhtiön julkikuvaan aimo annoksen positiivisuutta ja toivoa. Hän kuitenkin jätti Talvivaaran jo saman vuoden syyskuussa.

Talvivaaran miehen voi nähdä Helsingin DocPoint-festivaaleilla vielä perjantaina 30.1.2015 klo 15 Kinopalatsi 7:ssa. Elokuvateattereihin se tulee 20.2. Dokumentti esitettäneen myös Yle TV1:n Dokumenttiprojektin ohjelmapaikalla, alustavan tiedon mukaan 20.4.2015.

docpointdokumenttikaivosTalvivaara

Tunne luontosi

Lähde retkelle metsään, suolle, merelle, kauas ja lähelle.
Tutustu, opi, ihastu ja voimaannu. Koe Suomen Luonto!