Arvelin jatkavani tätä blogia toukokuun viimeiseen päivään asti, mutta tämä on viimeinen kirjoitus. Kirjoitan tätä maanantaina 27. toukokuuta, mutta kuva on otettu eilen, 26. toukokuuta.

En ole aivan varma, koska kesä alkoi, ehkä eilen tai ehkä toissa päivänä, 25. toukokuuta, lauantaina. Poljin silloin pyörällä Aulangon hotellilta eräästä saunaillasta keskustaan, läpi Varikonniemen lehtopuistoalueen. Piti polkea suu kiinni, ettei vetäissyt itikkaa henkeensä. Ehkä siitä tunnistaa kesän.

Pihassa omenapuut kukkivat, siperianhernepensas kukkii, korttelin päässä tuomi kukkii. On joka tapauksessa varmuudella kesä, eikä Kevät saapuu -nimiselle blogille ole enää sijaa.

Tästä näet kaikki Kevät saapuu -blogin kuvat yhtenä rimpsuna.

Suomen luonnonsuojeluliitto muuten täyttää tänään 75 vuotta. Onnea pitkästä taipaleesta! Liittohan julkaisee Suomen Luontoa, joka puolestaan on tänä keväänä 72-vuotias. Ensimmäinen numero julkaistiin keskellä Euroopan kaaosta, välirauhan aikana keväällä 1941. Ensimmäisen lehden julkaisemisen on täytynyt tuntua todella tarpeelliselta ja välttämättömältä, kun se on saatu synnytettyä noin epävakaissa oloissa. Suomen Luonto. Ovatkohan julkaisijat ajatelleet, että lehti pitää nyt saada ulos siltä varalta, että koko Suomea ei enää kohta ole olemassa?

*

Tulin Suomen Luontoon töihin maanantaina, syyskuun toisena päivänä vuonna 2002. Päätoimittaja Jorma Laurila esitteli minut jonkinlaisessa aamupalaverissa Luonnonsuojeluliiton puolella sanoen, että tämä nuorukainen on meillä töissä vuoden loppuun asti, hän on juuri ollut Jyväskylän ylioppilaslehden päätoimittaja ja kesän Avussa, ja nyt meillä on hyvä tilaisuus imeä hänestä kaikki mehut Suomen Luonnon hyväksi. Kokousväki nauroi. Itsekin nauroin sutkautukselle.

Yrityksessä muuten ei ole onnistuttu: mehuja ei ole kokonaan saatu imettyä, vaan Suomen Luonnossa työtaakka on tuntunut kohtuulliselta. Toki kiire on ollut lähes aina ennen deadlinea, hyvin usein olen kirjoittanut yötä myöten jotain juttua valmiiksi, mutta tämä on ollut oma valinta tai omaa syytä: olen viimetipan ihminen.

Kesäkuu 2008 on jäänyt esimerkiksi mieleen. Jätin kaksi elokuun numeroon suunniteltua isoa juttua (turpeesta ja ahmasta, hyvin eri tyyppiset) kesken ennen kesälomaa ja lähdin mökille Savoon. Juhannukseen oli kaksi päivää aikaa. Piehtaroin yöllä mökillä valveilla ja mietin noita kahta juttua. Mielessäni oli jonkinlainen kuva niiden rakenteesta, siitä, millaiset jutuista tulisi, mutta kannettavan tietokoneen olin jättänyt toimitukseen, jotta en vain alkaisi tehdä töitä lomalla.

Valvoin tunteja, ja heräsin aamulla parin tunnin lyhyiden unien jälkeen. Soitin välittömästi VR:n aikataulutiedusteluun, hyppäsin ensimmäiseen mahdolliseen junaan, ja palasin toimitukseen kirjoittamaan kesken jääneet jutut loppuun. Nukuin toimituksen sohvalla ja jatkoin kirjoittamista, kunnes molemmissa kirjoituksissa oli viimeinen piste. Sitten siirsin ne toimitusjärjestelmään ja palasin mökille juuri ajoissa juhannuksen viettoon. Mieli oli rento, uni maittoi.

*

Miksi kerron näistä nyt? Vastaus on yksinkertainen: olen irtisanoutunut, enkä enää kesäkuun ensimmäisestä päivästä lähtien ole Suomen Luonnon toimittaja. Tästä blogimerkinnästä siis tulee juuri passelin kokoinen viimeinen tervehdys. Asiahan ei ole iso lehdelle saati muulle maailmanmenolle, vaan minulle. Siksi oma pikkuinen blogini on hyvä paikka kirjoittaa asiasta sananen.

*

Jos minulla olisi jotain hampaankolossa, toisin sen varmaankin nyt esille. Olisi helppoa rutista siitä ja tästä konfliktista vielä kerran, saada viimeinen sana, ellei peräti viimeinen puukonisku jonkun selkään.

Sellaiseen ei ole tarvetta, joten totean vain: Suomen Luonto on ollut erinomainen työpaikka, eikä lähteminen ole helppoa.

Usein olen ajatellut, että lehtemme on jonkinlainen relikti, aikatasku muuttuvassa lehtimaailmassa: toimituksessa on riittävästi työvoimaa, asioita mietitään ja puntaroidaan, juttuihin on aikaa paneutua tavalla, joka on mahdollista yhä harvemmassa toimituksessa. Tämä on ollut tärkeätä, koska mielestäni aikakauslehteä ei ole järkeä tehdä kädestä suuhun lapioimalla.

Hyvä aikakauslehtijuttu sisältää uein ajatushyppyjä, kohtia, joissa kirjoittaja on oivaltanut jotain, minkä oivaltaminen vaatii useiden päivien taustatyön. Nämä ajatushypyt ovat hyvin epätodennäköisiä, jos jutun kirjoittaa esimerkiksi päivässä tai kahdessa. Jos työtä tekee viikon tai kaksi, ne ovat todennäköisiä. Ajatushypyt ovat usein iso osa lukunautintoa, vaikka lukija ei tuollaisia tulekaan ajatelleeksi.

Teksti on ikään kuin tiivistettyä, pakattua aikaa. Toimittaja on tehnyt lukijan puolesta ajatusmatkan, jonka tekemiseen lukijan oma aika ei olisi riittänyt.

Lukija nauttii tuon ajatushyppyjen matkan vartissa tai puolessa tunnissa jonain arki-iltana rentoutuessaan sohvalla rankan työpäivän päätteeksi tai kenties lauantaina aamupäivällä, viikon kiireettömimpänä hetkenä.

Näiden ajatushyppyjen tekeminen Suomen Luonnossa on ollut loistavaa ajanvietettä, josta on vielä maksettu palkkaa. Miksi siis irtisanouduin?

Syy on pieni, mutta väistämätön: haluan kirjoittaa muustakin kuin luonnosta ja ympäristöstä. Tämän ajatuksen kanssa olen teutaroinut aika ajoin menneinä vuosina. Olen kirjoittanutkin muualle, jättäytynyt välillä osa-aikaiseksi, ottanut virkavapaata ja niin edelleen.

Olen usein miettinyt, saisinko vapaana toimittajana kannettua ruokaa pöytään tarpeeksi. Olen pitänyt sitä todennäköisenä, mutta silti hyppy on jäänyt tekemättä.

Lopulta tulin pisteeseen, jossa kykenin enää ajattelemaan: mikäli en tee tuota hyppyä, tulen katumaan. Siksi hyppy on pakko tehdä.

*

Tulen jatkossakin toivottavasti kirjoittamaan Suomen Luontoon, mutta en enää ole osa sen työyhteisöä. Tämä on ehkä kaikkein vaikein pala purtavaksi.

Kun tulin Suomen Luonnon toimitukseen ensi kerran, avustajapalaveriin kevättalvella 2002, muistan ajatelleeni, että toimituksessa oli kaunista ja rauhallista. Sellainen paikka toimitus on edelleen. Siellä on töissä ihmisiä, jotka ajattelevat ja välittävät asioista. Ei vain luonnosta, vaan myös muista asioista. Kyynisyyttä ja ironiaa on minimaalisen vähän. Viikkopalaverissa puhutaan tosissaan, kuunnellaan, höpistään kaikesta mahdollisesta, hörpitään kahvia ja siirrytään lopulta jatkamaan töitä.

Jatkossa noita palavereita ei enää ole. On vain keittiön pöytä, tietokone ja kahvikuppi. Luonto toki alkaa ikkunan takaa, tuosta yllä olevasta kuvasta. Ne riittävät pitkälle, mutta eivät korvaa ihmisiä. Ajatus aiheuttaa jonkin verran pakokauhua.

Mutta en halua vajota synkkyyteen, joten totean, että mediakenttä järjestyy lähivuosina uudella tavalla. Ehkä kaltaisilleni löytyy paikka, jossa on riittävän hyvä olla, jonkinlaista yhteisöäkin tarjolla.

Tätä murrosta ja kaikkea muuta tarkastelen nyt ikkunan takaa, avaan oven, kuuntelen hernekertun ja lehtokertun yhteislaulua, ja totean kaiholla: kevät on ohitse, on tullut kesä.

Kiitän lukijoita, työtovereita, Luonnonsuojeluliiton väkeä ja kaikkia, joiden kanssa olen vuosien varrella ollut tekemisissä. Kiitos kaikesta, tämä on ollut hienoa.

Otin kevään mittaan kuvan kotitaloni yläkerran ikkunasta muutaman päivän välein, ja julkaisin ne täällä Kevät saapuu -blogissani. Twitteristä löydät minut nimellä @luontomies.

HernekerttuHämeJuha KauppinenKevät saapuulehtokerttuomenapuusiperianhernepensastuomi