Niin kauan kuin olen ollut töissä, muistan haaveilleeni toukokuusta, jonka olisin kotona. Nyt tämä kevät koitti, ensimmäinen toukokuu kotona yli kymmeneen vuoteen. Miltä se on tuntunut? Onko se vastannut odotuksia?

Tästä näet kaikki Kevät saapuu -blogin kuvat yhtenä rimpsuna.

Opiskellessani Jyväskylässä toukokuut tuntuivat vapailta. Toki oli kursseja, pahojakin, kuten pahamaineinen cumun kasvintunnistuskurssi, jota varten piti hikoilla kasvikirjastossa. Mutta mikään ei estänyt nipistämästä paria päivää ja hurauttamasta Liminganlahdelle tai Virolahdelle arktikaa, arktisten vesilintujen muuttoa, seuraamaan viideksi päiväksi, kuten toukokuussa 1997.

Olin täysin pahaa-aavistamaton, enkä käsittänyt, että se lysti loppuu kuin seinään, kun opiskelu vaihtuu työhön. Kevään 2001 olin Jyväskylän ylioppilaslehdessä, jossa puskettiin pahimmillaan 80 tunnin työviikkoja – eipä siunaantunut mahdollisuutta viiden päivän arktikareissuun. Kevät 2002 kului Helsingin ja Jyväskylän väliä surffatessa, viimeisiä kursseja suorittaessa ja freelance-toimittajan töitä tehden. Kevättä todennäköisesti ajattelin vähemmän kuin koskaan ennen tai sen jälkeen.

Keväästä 2003 lähtien kaikki toukokuut ovat kuluneet töissä. Suunnitelmia on joskus ollut siitä, että pitäisi osan kesälomasta toukokuussa, mutta eihän se ole onnistunut. Toukokuu saattaa hyvinkin olla vuoden kiireisin kuukausi.

Sitä se on nytkin päättäjäisineen, kokouksineen ja kaiken maailman säätöineen, jotka vain tuntuvat luonnonlain voimalla varaavan väkisin jokaisen viikonlopun, jokaisen hetken.

Erona aiempiin keväisiin on, että pystyn istumaan näin kuin nyt, oman keittiön pöydän ääressä, kahvikuppi vieressä, ja katselemaan ulos ikkunasta, keväistä puutarhaa (olen siis hoitovapaalla, mikä tiedoksi niille, jotka eivät ole aiempia postauksia lukeneet). Ahdistavimmalta menneinä vuosina on tuntunut juuri se, kun toukokuu on vain lipunut ohi, on pitänyt aamulla juosta bussille laatoitusta pitkin nopeasti sivuille vilkuillen, että joo siellä ne skillat heräävät, enpä ehdi ihastella.

Nyt on ehtinyt. Mutta olenko saanut toukokuusta kiinni?

Huhtikuu oli vielä hallinnassa. Kirjoitinkin yhteen blogimerkintään, että tämän Kevät saapuu -blogini ansiosta tuntuu, että saan osan keväästä kiinni, haltuun, talteen, kirjattua muistiin kuvina ja sanoina.

Mutta toukokuu on eri juttu kokonaan. Toukokuu vain tulee ja menee, niin kuin jokin valovoimainen supertähti, jonka näkee sekunnin kadulla ihmetelläkseen, että oliko se todella se?

Toukokuun olemus tuntuu olevan, että siitä ei saa otetta. Kaikkea on paljon, lähes liikaa: valoa, lämpöä, uutta väriä, muotoa, tunnetta. Ei ehdi tajuta tai edes fiilistellä kaikkea.

Muistan koulussa, kenties lukion toisella, erään toukokuun päivän, kun oli 20 astetta lämmintä. Porukka oli ensimmäistä kertaa sortsit jalassa koulussa. Se päivä. Muistan, kuinka eräs luokkakaveri sanoi, että ai ai tänään kotiin ja takapihalle aurinkoa ottamaan.

Se kuulosti ahdistavalta. Kevätahdistavalta. Se tunne, kun kaikki muut tekevät jotain, ja itsestä tuntuu, että kaikki menee ohi.

Nyt olen tässä. Kahvikuppini kanssa. Katson ikkunasta toukokuuta. Saan katsoa sitä niin paljon kuin haluan. Saan mennä pihalle, katsoa taas kuinka se ja se kukkii tai työntää lehtiä. Saan maata käytännöllisesti katsoen niin paljon pihalla kuin mahdollista. Tai saisin. Mutta enhän minä makaa. Enhän minä saa siitä kiinni vieläkään.

Kevätahdistusta ei ole. Se jäi johonkin 25-vuotiaana tai niille main. On vain kaiho, joka ei itse asiassa edes ole sen kummempi nyt keväällä tai toukokuussa kuin muutenkaan. Elämä menee tässä jossain. Koetan ottaa sitä talteen, vaikka ymmärrän, että sormien välistähän se lipuu. Mutta kenties, kenties, nyt tunnen mahdollisimman selvästi miltä se tuntuu siinä ohi lipuessaan, toukokuu.

Otan kuvan kotitaloni yläkerran ikkunasta muutaman päivän välein, ja julkaisen sen täällä Kevät saapuu -blogissani. Pysy kanavalla ja seuraa kuinka kevät tavoittaa Hämeen! Twitteristä löydät minut nimellä @luontomies.