Tupasvilla kukassa. Kuva: Johanna Mehtola

Iltakävelyllä on jotenkin rento olo. Sen täytyy johtua joka puolelta hiipivästä lämmöstä. Enää ei tarvitse etsiä aurinkopaikkaa vaan lämmin sää kietoo metsäpolulla kulkijan kuin peittoonsa.
Lihakset rentoutuvat eikä tarvitse edes kävellä hiki hatussa pitääkseen itsensä lämpimänä. On siis enemmän aikaa katsella ympärilleen.

Samoilla poluilla on lähiaikoina käynyt – jäljistä päätellen – myös hirvi ja jänis. Toisella vain on isommat papanat.
Kosteassa painanteessa kasvaa viehättävää tupasvillaa, joka näyttää olevan kukassa. Alkukesällä kasvi on enemmän itsensä näköinen, kun sen pähkylät kypsyvät pellavapäiksi ja tuuli kuljettaa ne uusiin maisemiin.

Metsän reunaan on pysähdyttävä ja kuunneltava hetki kevään ääniä. Metsä raikuu laulua, jota kauempaa kuuluva palokärjen lentohuuto kri-kri-kri-kri rytmittää.

Kannollakin tuntuu olevan asiaa. Kuoren välistä kurkkii puolukan- ja mustikanvarpuja ja kannon tasaista leikkuupintaa koristaa hieno sammalmatto. Elämä jatkuu.

Kotiin palatessani pihasyreenistä kuuluu taukoamatonta vuoropuhelua ja siipien suhinaa. Sinitiaisparikin taitaa nauttia kaikkialle tulvivasta lämmöstä.