46/2020

Huomasin linnun höyheniä ikkunalasissa. Ei kai vain. Avaan ikkunan. Voi ei. Maassa makaa kyljellään pieni lintu. Kauniin ruskea vaihtelevasti viiruinen selkä. Siniharmaata, kuin raudan väriä kurkussa ja pään sivuilla. Harmaanruskeaa rinnassa sivulla, vatsa vaaleahko. Hyönteissyöjän nokka.

Menen ulos, määritys on selvä, rautiainen. Kauniit värit, mutta sävyisän huomaamattomat. Rautiainen on siinä hengettömänä.

Rautiainen on yksi piileskelevimmistä pikkulinnuistamme. Mutta rautiainen on aika yleinen. Sen laulunkin voi kuulla helposti. Yleensä se laulaa ylhäällä kuusen latvanipukassa ja lennähtää pian pois. Sen vaihteleva ”tihittelevä” säe muistuttaa hieman peukaloista, mutta on paljon hillitympi, myös lyhyempi.

Rautiaisen lentoääni on myös tuttu, selkeä, nopearytminen, mutta ei kovin kova: ti hi hi. Siitä sen useimmiten huomaa.

Mutta kertaakaan en ole nähnyt rautiaista punarinnan tapaan avoimesti pihamaalla, missä se nyt makaa, aina vain ylhäällä kuusessa. En myöskään ole nähnyt lintua esillä pihan pensaissa, vaikka tiedän, että siellä se luuraa piilossa. Ja aika monta lintua olen sentään kuvannut pihalta, mutta en rautiaista. Rautiainen on arka ja hyvin piileskelevä.

Se lensi ensin talveksi Keski- tai Etelä-Eurooppaan. Juuri kun se saapui loppuviikosta onnellisesti muuttomatkaltaan ja sen piti aloittaa pesiminen, se tömähti ikkunaan. Voi parkaa.

ps. tänään lensi city-kanahaukka pihan poikki päistikkaa aika tiheään metsään. Todella taitava lentäjä. Se pelästytti kaksi sepelkyyhyä lentoon. Niin pitkälle en nähnyt, saiko se saalista, kaksi kaniakin liikkui pihalla hetkeä aikaisemmin.