45/2020

Kävelin tänä aamuna, heti auringonnousun jälkeen, vaihtelevassa sekametsässä, kumpuilevassa uusmaalaisessa maisemassa. Eilen oli vielä vähän takatalvea. Mutta yö oli jo kirkas ja aamuvarhaisen valo kaunis. Rastaat lauloivat sydämensä kyllyydestä.

Punakylkiä oli ilahduttavasti. Samoin laulurastaiden kuulakas tavaus kantautui yhtä aikaa usealta suunnalta. Aiemmin jo aloittaneita kulorastaita kuulin myös. Rastaitten kuoroon yhtyi lukuisia punarintoja, lenkilläni laskin kolme peukaloista ja rautiaisia siellä täällä.

Pienen pellon laidassa kuuluu hyvin pehmeä tikan kjik -ääni. Samalla lintu hypähtää haavan rungolla. Valkoinen selkä näkyy selvästi. Samoin viiruinen vatsa. Alaperän punainen on kauniin hillitty. Valkoselkätikka! Tämäpä mukava yllätys. Lintu on naaras, siltä puuttuu punainen päälaelta.

Seuraan hiljaa valkoselkätikan puuhia. Metsänreunan saareke on kaunis, puut komeita. Pian tikka lennähtää jonkin matkaa. Se osuu oikealle valkoselkätikan ruokapaikalle. Parin vuoden takainen koivu lahoamassa konkelona. Samoin haapa. Pienempiä lehtipuita on osin koivun alleen kaatamana. Myös kuivuneita oksia. Ja maassa pitkällään jo vuoden pari lahonnutta puuta.

Seuratessani tikan puuhia huomaan, että valkoselkätikka etsii ruokaansa lähes kokonaan näistä lahopuista, osin pystyssä ja osin maassa olevista. Havainto toistaa samalla sen tiedon, että valkoselkätikat ovat hyvin riippuvaisia tällaisista ruokapaikoista.

Kun valkoselkätikalle on rauhoitettu vanhoja kaskikoivikoita ja muita vastaavia, runsaasti lahopuuta sisältäviä vanhoja metsiä, on saatu hyviä tuloksia. Sitä on täydentänyt valkoelkätikoille suunnattu talviruokinta eli talinpalat puunrungoilla. Hyvin pieniin ehtinyt kanta on vahvistunut.
Moni maanviljelijä ja kaupunkilainenkin metsänomistaja haluaa nykyään jättää metsäänsä myös valkoselkätikalle sopivia vanhojen metsien laikkuja.