Tällä kertaa ollaan kaukana Kainuusta, sillä kesähelteiden ahdistuksessa siirryimme rutkasti pohjoiseen, Jäämeren rannalle saakka.
Emme tosiaan ole mitään helleintoilijoita, mutta oikeastaan reissu sai alkunsa kevään vaisusta lintuelosta. Ilmeisesti edellisvuoden kehnon pesintätuloksen samoin kuin lintujen yleisen vähenemisen myötä laulajia oli masentavan vähän. Ei voinut olla muistelematta Kainuun 1990-luvun aamuja, kun samoissa kohteissa teimme lintujen linjalaskentoja – ero oli melkoinen. Silloin saattoi puhua lintukuorosta, nyt vain yksittäisistä solisteista.
Niinpä lähdimme hakemaan korvausta Pohjois-Norjan lintuvuorilta. Varpuslintujen sijaan merilintuja, laulunluritusten sijaan kiljunaa ja kailotusta.
Vierailimme kolmessa eri paikassa Finnmarkissa: Nordkappista hieman sivuun sijaitsevalla Gjesvärstappanilla sekä Varanginvuonon Ekkeröyalla ja Hornöyalla. Kohteet täydentävät mukavasti toisiaan, sillä ne kaikki ovat hieman erilaisia.
Gjesvärstappan; Storstappenin Stauren
Gjesvärin saariryhmä on maisemallisesti jylhin. Päätähtiä ovat lunnit ja suulat; lisäksi on kiisloja, ruokkeja, riskilöitä, karimetsoja sekä pieni joukko pikkukajavia. Saaret näkyvät mantereelle Gjesvärin kylään, mutta sieltä tähyiltynä linnut muistuttavat lähinnä sääskiparvia. Parhaiten niitä pääsee näkemään puolentoista tunnin mittaisella veneretkellä. Ympärillä huristavat lunnit ja kiislat ja omalla kalliollaan pesivät majesteettiset suulat ovat unohtumaton näky.
Ekkeröyan lintuvuori
Ekkeröyan kolonia sijaitsee puolestaan mantereella, joten lintueloa voi katsella rannalta käsin. Siellä hallitsijoita ovat pikkukajavat, ja niiden mekkala onkin tärkeä osa lintuvuorten tunnelmaa. Ekkeröyalla näkee runsaasti myös merikotkia, jotka käyvät hakemassa pesiltä paisteja. Kotkien lähestyessä kajavat nousevat ilmaan kiljuvana pilvenä, mutta aika avuttomalta niiden puolustus vaikuttaa.
Toisin kuin useimmilla muilla lintuvuorilla, Hornöyan kiisloilla menee hyvin ja ne ovat selvästi lisääntyneet.
Hornöya ja sen naapurisaari Reinöya sijaitsevat lyhyen venematkan päässä Vardön kaupungin satamasta. Kiikarien ja kaukoputken avulla saarten lintueloa on hyvä katsella Vardön Hasselnesin kärjestä, minne on rakennettu tuulensuojainen tarkkailupaikka. Veneretki saarelle on kuitenkin hintansa arvoinen. Hornöyaan on lupa rantautua ja siellä voi viettää vaikka koko päivän. (Myös majakan viereisessä rakennuksesssa yöpyminen on mahdollista; siellä asustavat lintujen tutkijat.) Missä tahansa ei sentään saa kulkea, vaan on pysyteltävä polulla, joka nyt kivivyörymän vuoksi oli typistynyt.
Pakko tunnustaa: Suomen metsien hiljaisuuden jälkeen oli hienoa istua keskellä siivekkäiden kuohuvaa eloa, metakkaa ja guanon tuoksua! Mikä määrä elämää! Kajavia, kiisloja, ruokkeja, riskilöitä, lunneja, karimetsoja… Kun on joutunut tottumaan siihen, että luonnossa liikkuessa on pelottava hahmo, jota eläimet yleensä pakenevat, Hornöyan linnut ovat sykähdyttävä poikkeus. Ne ovat ilmeisesti niin rutinoituneita turistien ja tutkijoiden läsnäoloon, että nököttävät kaikessa rauhassa muutamien metrien päässä.
Ruokkipariskunta
Ruokkeja ja karimetsoja. Karimetsot pärjäävät, Hornöyalla ne ovat viimeisen parinkymmenen vuoden aikana lisääntyneet, ja pesiviä pareja on noin 1300.
Ikävä kyllä näitäkin luontoelämyksiä varjostaa tietoisuus laskevasta suuntauksesta. Jos soiden, metsien ja maaseudun linnut ovat ahdingossa, myös merilintujen tilanne on kehno. Vaikka lintukolonian äärellä saattaa nyt nauttia lintujen paljoudesta, kuinka on kymmenen tai parinkymmenen vuoden kuluttua?
Uhkia on useita – merten saastuminen ja roskaantuminen, liikakalastus ja kuolemat kalanpydyyksiin, merikotkien ja muiden petojen saalistuspaine – mutta pahimpana ongelmana pidetään ilmastonmuutosta. Merten lämpiämisen myötä kasvi- ja eläinplanktonin esiintymisessä paikat ja aikataulut ovat muuttuneet, mikä puolestaan vaikuttaa kalojen kutuun ja kalanpoikasten esiintymiseen. Aiemmin merivirtaukset toivat runsaita kalamääriä juuri pesintäaikaan lintukolonioiden lähelle, muutosten myötä näin ei välttämättä enää tapahdu. Lintujen kalastusmatkat venyvät ja poikaset nälkiintyvät, tai emot menevät itse niin huonoon kuntoon, että luovuttavat kesken pesinnän.
”Ei ole epäilystäkään, että Norjan merilinnut ovat olleet huomattavan paineen alla jo pitkään”, toteaa tutkija Rob Barrett Science Nordicin nettisivuilla vuonna 2016. (Norjan merilintujen seurannasta voi lukea lisää tästä.) Barrett antaa esimerkin: Nordkappista länteen sijaitsevassa Hjelmsöyan koloniassa laskettiin vuonna 1967 yli 100 000 kiislaparia, kun nyt siellä laskettiin enää 20 000 paria. Finnmarkin Syltefjordin lintupahtoja on ilmeisesti kohdannut todellinen katastrofi, sillä Barrettin mukaan hänen viime käynnillään siellä ei ollut enää kuin joitakin tuhansia lintuja – ja vielä muutama vuosikymmen sitten kalliojyrkänteillä pesi 10-15 000 kiislaparia ja liki 150 000 pikkukajavaa!
Syltefjord on Gjesvärin tavoin niitä harvoja paikkoja Norjassa, missä pesii suulia. Suulasta on iloisempaa kerrottavaa: sen kannat ovat yleisesti ottaen pysyneet vakaina tai jopa lisääntyneet. Suula käyttää ravinnokseen mm. makrillia, joka on ilmeisesti hyötynyt merten lämpiämisestä ja laajentanut esiintymisaluettaan pohjoiseen.
Gjesvärin suulayhdyskunta. Pesissä näkyy omituisia värejä, sillä kasvien lisäksi suulat käyttävät pesämateriaalina mm. kalaverkkojen riekaleita. Muoviset siimat ja narut voivat tietysti olla linnuille vaaraksi.
Lunnit puolestaan syövät silliä, ja sillien kutu ja poikasten liikkeet eivät tahdo enää osua lintujen pesimäaikatauluun. Niinpä kun Lofoottien Röstillä pesi vielä 35 vuotta sitten peräti 1,5 miljoonaa lunniparia, nyt niitä on enää 350-400 000. Myös Hornöyalla lunnit ovat vähentyneet. Gjesvärissä määrä on sentään pysynyt vakaana, ainakin toistaiseksi. Joka tapauksessa yleinen suuntaus on niin huolestuttava – myös Brittein saarten pesimäyhdyskunnissa – että lunni on joutunut kansainväliselle uhanalaisten lajien listalle.
Samoin on käynyt pikkukajavalle. Syltefjordin hiljeneminen kuulostaa hurjalta, mutta vähenemistä on tapahtunut lähes kaikkialla muuallakin Norjassa. Esimerkiksi Hornöyan kajavamäärä on liki puolittunut 1980-luvulta, mikä kuvastaa myös maailmanlaajuista tilannetta. Shetlannissa ja Orkneyssa kannat ovat suorastaan romahtaneet, ja Ulko-Hebridien kuuluisa St Kilda on menettänyt kajavistaan jopa yli 96 prosenttia. Pikkukajava pyytää ravintonsa pintavesistä, ja näyttää siltä, ettei tämä ole enää helppoa. Tärkeätä ravintoa ovat villakuoreet, jotka viihtyvät viileissä vesissä.
Tuulenkaloja ja muita merilinnuille tarpeellisia pikkukaloja pyydetään myös teollisuuden käyttöön, joten silläkin saattaa olla vaikutusta kajavien, kiislojen, lunnien ja ruokkien hupenemiseen.
Pikkukajava yksin…
… ja kaksin
Merilinnut ovat usein pitkäikäisiä, joten jos aikuiskuolleisuus ei nouse liikaa, sinnittelyä voi jatkua melko kauan. Mutta mikään laji ei kestä vuosikausia jatkuvaa pesinnän epäonnistumista, ja pitkäikäisillä lajeilla vähäinenkin aikuiskuolleisuuden lisääntyminen voi olla tuhoisaa.
Tällaista on nykypäivän retkeily. Huolet varjostavat eikä tietoisuus omasta osallisuudesta ihmislajin ekologiseen rötöstelyyn ole mukava. Silti, synkistelystä huolimatta, käynnit lintuvuorilla tarjosivat sitä mitä kaipasimme: lintujen lentoa, melua ja melskettä. Huumaavan tunteen siitä, kuinka elämä voi olla täynnä elämää…
