Sääennusteet lupaavat nyt todella lauhaa, mutta muuten helmikuun ajan talven ote on ollut luja. Kotijokemme on lymyillyt lähes kokonaan jään alla, vettä on näkynyt vain pieninä laikkuina koskipaikan kohdalla. Kaikkialla on paksulti pehmeää lumihöttöä, joten ei ole tarvinnut murehtia siitä, pääsevätkö kanalinnut kieppiin.
Jokirannalla eläinten jälkiä on näkynyt niukasti, viime päivien kulkijoita on ollut vain yksi minkki. Viikko sitten kävimme Hiidenportin Porttijoella, ja sielläkin oli hiljaista. Uppolumet eivät houkuta eläimiä pitkille lenkeille, ja vaikka aurinko paistaa, linnut eivät toistaiseksi virity keväisiin tunnelmiin.
Ulkorakennuksen nurkalla oleva mittarimme on alimmillaan näyttänyt 38 pakkasastetta, ja usein pakkasta on ollut 20–30 välillä.
Siperialaisessa talvessa nämä lukemat eivät tuntuisi missään. Onpa leppeätä! Jossakin Tym- tai Ket-joella pakkasta olisi toinen mokoma lisää. Tällaisista talvitunnelmista pääsee lukemaan Kai Donnerin kirjasta Siperian samojedien keskuudessa.
Vuonna 1935 kuollut kielitieteilijä Kai Donner oli viime vuonna kuolleen kulttuuripersoona Jörn Donnerin isä. Hän teki tutkimusretkiä Siperian alkuperäiskansojen pariin vuosina 1911–1914. Tuolloin hän kulki poropaimentolaisten mukana, asusti heidän kanssaan kodassa ja selviytyi hengissä niin ankarista oloista, että nykypäivän sunnuntairetkeilijän on sitä vaikea kuvitella. Kun Donner listaa kirjaansa yhdeksän tammikuisen päivän lämpötiloja, lämpimin lukema on -44. Suurin osa alkaa viitosella ja ankarin päivä tarjoilee -57 asteen pakkasta. Öisin pakkasta saattoi olla 60 astetta, jopa enemmän.
Siperian retkellä vuonna 1913. Kai Donnerin omakuva. (Museovirasto)
Näkymä talviselta Ket-joelta Siperiasta. Kuva: Kai Donner (Museovirasto).
”Moni, joka ei ole kokenut erikoisen kovaa pakkasta, tuumii kenties miltä 60 asteen kylmyys tuntunee”, Kai Donner kirjoittaa ja kertoo: ”Minun kokemukseni on, että 40–49 asteen pakkanen tuntuu kylläkin kylmältä, mutta ei sentään tuota kovinkaan paljon haittaa, jollei tuule.”
Donnerin mukaan suuri muutos tapahtuu, kun pakkanen painuu -50 ja sitä alemmas. Tuolloin kylmä polttaa kuin tuli. Tuntuu siltä kuin seisoisi ”suuren takkavalkean paahteessa”. Hengittäminen onnistuu vain nenän kautta, ja silloinkin ilmaa voi vetää vain vähän kerrallaan. ”Lyhyt ja taaja hengittäminen käy välttämättömäksi ja se vaikuttaa ajan mittaan hyvin hermostuttavasti”, Donner kirjoittaa. ”Jos on pakko hetkeksikään paljastaa joku ruumiinosa, on jotensakin varmaa, että se muutaman sekunnin kuluttua käy valkoiseksi ja kankeaksi sekä tarvitsee erityistä parantelua ja hoitoa.”
Tällaisissa oloissa hyvin toimiva vaatetus on elinehto. Arvatenkin poropaimentolaiset käyttivät poronnahkaturkkeja. Alusvaatteet olivat jo tuohon aikaan venäläisestä ostokankaasta, mutta aiemmin ne tehtiin kalannahasta, joka oli kestävää ja tiivistä. Jalassa pidettiin kaksinkertaisia poronnahkasaappaita ja sukkien sijaan käytettiin heiniä.
Samojedimies sakui-turkissaan vuonna 1913. Kuva: Kai Donner (Museovirasto).
”Vaikka pakkanen olisi kuinka kova tahansa, niin kasvot, so. silmät, nenä ja suu, pidetään aina paljaina, koska muussa tapauksessa hengityksestä aiheutuva kosteus helposti turmelisi turkin koko etuosan”, Donner kertoo. ”Tästä johtuu, että nenä ja posket pahasti paleltuvat ja talven kuluessa saavat peitokseen mustan kuoren, joka irtautuu vasta keväällä jättäen kasvoihin sangen hauskoja valkoisia täpliä, jotka huvittavasti paistavat muuten niin ruskeanlikaisessa ihossa.”
Siperian jokivarsille ja talvisiin tunnelmiin Donnerin kuvien myötä pääsee tästä linkistä, joka vie Museoviraston sivustolle.
Blogin pääkuvan koivikko on kotijokemme varrelta, tässä puolestaan ollaan Siperian tundralla. Kuva: Kai Donner. (Museovirasto).