Aloitin hyönteisvalokuvaamisen pokkarikameralla. Silloin tekniikkana oli saada mahdollisimman paljon valoa kohteeseen ja kohteen piti olla melkein kiinni linssissä. Parhaat kuvat syntyivät kirkkaassa auringonvalossa ja hämärässä kuvatessa ei syntynyt kuin sutta ja sekundaa. Vaikka tuskin niillä onnistuneillakaan otoksilla kovin suurta menestystä olisi missään saanut.

Järjestelmäkameran hankkimisen jälkeen kaikki muuttui, eikä suoraan parempaan suuntaan. Ensimmäisistä kuvista tuli helposti tärähtäneitä ja syväterävyyden kanssa oli suuria ongelmia. Olihan kamerassa pokkariin verrattuna enemmän toimintoja, mutta siitä huolimatta en olisi uskonut uuden opettelemisen olevan niin hankalaa. Tutkin verkosta kuinka muut ottavat niin paljon parempia kuvia ja pian selvisi, että järjestelmäkameralla makrokuvaus edellyttää valaistusolosuhteiden vakiointia ja ennen kaikkea riittävää valaistusta. Tässä salamalaitteet ovat ensisijaisen tärkeitä. Hankkimani makro-objektiivin polttoväli oli 60mm ja sillä olen pärjännyt tähän päivään asti. Joskus mietin, olisiko sittenkin pitänyt hankkia esimerkiksi 150mm objektiivi, koska sellaisella voisi kuvata esimerkiksi perhosia ja sudenkorentoja helpommin. Oma objektiivini vaatii päästä tutkimaan kohdetta n. 10 cm etäisyydeltä. Sen lisäksi että lyhyt työskentelyetäisyys oli tuttu pokkarikuvauksesta, se osoittautui hyödylliseksi sopivan valaisutekniikan löytämiselle.

Makrokuvauksessa salamavalon käytössä on vain yksi äärimmäisen tärkeä sääntö: valoa täytyy pehmentää. Saatavilla on hyvin monentyyppisiä valmiita salamanpehmentimiä eli diffuusereita tai softboxeja, mutta alusta alkaen askartelin omat pehmentimeni itse. Prototyyppejä syntyi auki leikatuista Pringles- ja maitotölkeistä sekä suolapurkeista joiden eteen oli viritetty harsokangasta. Ulkoinen salamani oli sen verran korkea, että valo täytyi pehmentämisen lisäksi suunnata alaspäin ja tässä alumiinipintaiset tölkit estivät valoa karkaamasta. Tulokset alkoivat olla hieman lupaavampia, mutta ongelmana oli, että valaisupinta oli pehmennyksestä huolimatta verrattain kapea, joten päätin askarrella itse pahvista levenevän suppilon. Suppilon päähän kiinnitin ohuen valkoisen muovikalvon, joka oli taivutettu kaarevaksi jotta linssin yläpuolelle syntyi ikään kuin valaisukupu. Pahvi ei olisi heijastanut kaikkea valoa kohteeseen, joten tehon maksimoimiseksi vuorasin sisäpuolen saunan eristykseen käytettävällä alumiinipaperilla – se heijasti valoa huomattavasti pehmeämmin kuin alumiinifolio.

Kaikki loksahti paikoilleen eräänä alkuiltana omalla pihallani, kun testasin viimeisintä salamanpehmennintäni kuvaamalla pihalta löytynyttä kimalaiskuoriaista. Minulla oli jo silloin hankittu ulkoinen salama, jota oli käytetty sen verran että siihen oli tullut toimintahäiriöitä ja salama välähti suunnilleen joka toisella laukaisulla. Kimalaiskuoriainen käveli kurjenmiekan lehteä pitkin kohti kameraa. Juuri oikealla hetkellä automaattitarkennus kohdistui kuoriaisen etuosaan ja salama välähti. Lopputuloksena syntyi alla oleva kuva, joka on säilynyt itselleni merkitsevien kuvien joukossa siitä asti – sama kimalaiskuoriaisyksilö on myös blogin otsikkokuvassa.

Kimalaiskuoriainen (Trichius fasciatus). Kuva: Tapio Kujala.

Kimalaiskuoriaiskuvat olivat samalla ensimmäisiä mustataustaisia kuvia. Suunniteltua se ei ollut vaan lopputulos syntyi vahingossa. Syyt on helposti ymmärrettäviä. Tärkeintä on lyhyt valotusaika, salamalla kuvatessani käytän melkein aina 1/200 s suljinaikaa. Syväterävyyden parantamiseksi kuvaan yleensä aukon esivalintatilassa ja tuolloin olin juuri löytänyt kamerasta asetuksen, jonka avulla valotusajan sai muutettua lyhyemmäksi, aiemmin automatiikka oli pidentänyt suljinaikaa ehtiäkseen saada enemmän valoa kohteelle. Kun valotusaika on lyhyt, salama välähtää kirkkaammin. Normaalisti tämä olisi valaissut myös taustaa, mutta koska salamanpehmentimeni oli suunnattu alaspäin, valoa ei ohjautunut eteenpäin juuri lainkaan. Musta tausta ei edellyttänyt minkäänlaisia ylimääräisiä taustakankaita tai studio-olosuhteita, riitti kun kuvattavan kohteen takana oli muutama metri tyhjää tilaa, eikä sinne osunut kirkasta valoa. Kuvaushetkellä ulkona oli tavallista pilvistä säätä vastaavat olosuhteet, mutta esimerkiksi kirkkaassa auringonpaisteessa tausta olisi tullut todennäköisesti jonkin verran näkyviin.

Suljinajan lisäksi oleellisia asetuksia ovat aukon koko ja ISO-herkkyys. Yleisimmin käytössä ovat olleet F14 ja F16 -aukot sekä ISO 200 tai ISO 400 -herkkyys. Valoherkkyyttä korottamalla on mahdollista saada taustaa enemmän näkyviin, joskin suuret arvot lisäävät kuvien rakeisuutta.

Kirjoituksen otsikkokuvana oleva karvaturkkilo on hyvä esimerkki kuvausmetodistani. Kuva on otettu mökin terassin portaikolla illansuussa, samassa paikassa on kuvattu lukemattomia muitakin lajeja. Hyönteinen on tässäkin tapauksessa asetettu kiipeilemään jollekin kuivahtaneelle kasville. Toinen käsi pitää kiinni kamerasta ja toinen nostaa tikun hyönteisineen lähelle kameran linssiä. Samalla saan tuettua käteni objektiivia vasten, mikä estää tärähtelyitä. Kohde on helppo tarkentaa manuaalisesti keppiä siirtämällä – isojen kohteiden tarkentaminen onnistuu myös automaattitarkennuksen avulla, kunhan ympäröivää valoa on riittävästi. Tunnettu kikka on tarkentaa aina otuksen silmiin tai päähän, koska silloin koko kuva näyttää tarkemmalta.

Tekniikka on jonkin verran raskas salamalaitteille ja harrastuksen aikana onkin tullut kulutettua loppuun monta ulkoista salamaa. Pahviset salamanpehmentimet kestivät hämmästyttävän hyvin, mutta niiden pakkaaminen retkivarusteisiin oli aina hieman haasteellista ja pehmentimet olivat alttiita kuljetusvahingoille. Toissakesänä rakensin kestävämmän pehmentimen polttoainesuppilosta. Tämä on käytössä edelleen.

Tee-se-itse salamanpehmennin polttoainesuppilosta, saunan eristämisessä käytetystä alumiinipaperista sekä tietenkin roudarinteipistä. Kuva: Tapio Kujala.

Etupuolelta näkee valaisupinnan koon. Mitä isommalle alueelle valon pystyy levittämään, sitä pehmeämmin se valaisee kohdetta. Kuva: Tapio Kujala.

Valkotaustaisten kuvien ottaminen onnistuu sekin kenttäolosuhteissa tarvittaessa, eikä mukana tarvitse kantaa kuin huonekalulevyn palasta. Paperiarkki tai muu valkoinen pinta toimii yhtä hyvin, joskin pinnan tulee olla mahdollisimman tasainen, etteivät epätasaisuudet erotu häiritsevästi makrokuvista. Se myös helpottaa jälkikäsittelyä. Lisäksi on syytä huomioida, että suuri määrä valkoista pintaa kuvissa johtaa kameran automatiikkaa harhaan, jolloin varsinaisesta kohteesta tulee helposti liian tumma. Tämän vuoksi salaman valotustehoa täytyy manuaalisesti säätää korkeammaksi – säätäminen onnistuu joko salamasta tai kamerasta.

Huonekalulevyn palasella on helppo kuvata valkotaustaisia kuvia missä vain. Pinta on myös helppo puhdistaa. Kuva: Tapio Kujala.

Tutkijaturkkilo (Nicrophorus investigator) tutkimassa huonekalulevyn pintaa. Kuva: Tapio Kujala.

Jos kaipaan kuviin vähän luonnollisempaa taustaväriä, kodin maitokahvin väriset seinät ovat tässä loistavia. Kuvat täytyy vain ottaa riittävän lähellä seinää, että salaman välähdys valaisee taustan. Etäisyyttä säätelemällä voi helposti vaikuttaa taustavärin tummuuteen ja vähän vinosti kuvaamalla saa mukaan luonnollisempia sävyvaihteluita. Samalla tavalla voi hyödyntää saatavilla olevia pintoja taustojen saamiseksi missä vain.

Katkosiipijäärä (Molorchus minor) kuvattuna vaalean ruskean seinän edessä, kuitenkin niin etäältä, että taustaväri on jo paljon tummempi verratuna kamerakuvien taustalla näkyvään seinään. Kuva: Tapio Kujala.

Suuri suurennus pienemmällä budjetilla

Suurin osa selkärangattomistamme on hyvin pieniä, joten pelkkä tavanomainen makro-objektiivi ei aina riitä. Erikoisobjektiiveilla ja kerroskuvaustekniikoilla saadaan hämmästyttävän hienoja lähikuvia, mutta kalusto vaatii suurempia investointeja ja tekniikan haltuunottoa. Onneksi suurennussuhteen kasvattamiseen on tarjolla ainakin kolmentyyppisiä apuvälineitä myös budjettiluokassa eikä niiden käyttöönotto ole vaikeaa.

1. Käännetty objektiivi

Tavallinen yleisobjektiivi on mahdollista kääntää sovitteen avulla väärinpäin. Mitä laajemman kuvakulman objektiivi oikeinpäin kiinnitettynä tarjoaa, sitä suurempi suurennus syntyy käännettynä. Itse en ole tekniikkaa kovin paljon harrastanut tai yrittänyt etsiä optimaalisinta objektiivia tai valaistustapaa. Esimerkkikuvan päätäi on kuvattu 18-55mm vakio-objektiivilla. Jälki on kohtalaista, mutta terävyys jättää parantamisen varaan. Tekniikan etuna on hinta. Jos järjestelmäkamera on jo hankittu, kääntösovite on makrokuvausta aloittelevalle edullisin ratkaisu. 10-20 eurolla saa ”kylmiä” sovittimia, joiden kautta komennot eivät kulje objektiiville ja mm. aukon säätäminen on astetta haastavampaa. Saatavilla on myös sovitteita, joiden toinen osa kiinnitetään käännetyn objektiivin päähän ja aukon säätäminen on mahdollista kameran asetuksista.

Kookan kääntörengas kiinnitetään objektiivin molemmille puolille. Osat on yhdistetty toisiinsa johdolla, jolloin kamera pystyy yhä ohjaamaan objektiivin toimintoja. Kuva: Tapio Kujala.

Rajaamaton esimerkkikuva käännetyllä perusobjektiivilla kuvatusta päätäistä (Pediculus humanus). Kuva: Tapio Kujala.

2. Lähilinssi

Objektiivin päähän voidaan liittää erityinen lähilinssi, joka toimii kuin suurennuslasi. Valmistajia on useampia, mutta erityisesti Raynoxin linssit tunnetaan korkeasta laadusta. Lähilinssin mukana tulee pikakiinnitysrengas, jonka avulla linssi on kiinnitettävissä hetkessä yleisimpien objektiivien päähän (ratkaisevaa on linssin halkaisija). Lähilinssiä voi hyödyntää myös pokkarikameroissa. Koska itse käytän vain yhtä makro-objektiivia, olen hankkinut sen päähän kierteellisen soviterenkaan, jonka avulla lähilinssin saa tukevasti objektiiviin kiinni. Pikakiinnitin olisi myös leveämpi ja estäisi salamanvaloa osumasta kohteeseen. Lähilinssi vääristää jonkin verran kuvaa, mutta laatu on yleisesti ottaen varsin kelvollinen.

Raynox-lähilinssi kameran objektiivin jatkeena. Kuva: Tapio Kujala.

Raynoxin lähilinssi toimii kuin suurennuslasi. Kuva: Tapio Kujala.

3. Loittorenkaat

Eniten käyttämäni apuväline ovat loittorenkaat. Ne kiinnitetään kameran rungon ja objektiivin väliin. Renkaissa itsessään ei ole minkäänlaista optiikkaa, ne vain siirtävät linssiä etäämmäs kameran kennosta ja kuljettavat kameran lähettämät käskyt objektiiville. Objektiivin siirtyminen eteenpäin mahdollistaa lyhyemmän tarkennusetäisyyden, jolloin kennolle piirtyy isompi suurennus. Loittorenkaita on olemassa erimittaisia ja niitä voi käyttää samanaikaisesti peräkkäin, joskin enimmäismäärä riippuu objektiivin polttovälistä. Kuvanlaatu ei eroa ilman loittorenkaita otetuista kuvista. Lisääntynyt valaistuksen tarve on silti hyvä huomioida, koska loittorenkaat heikentävät objektiivin valotehoa. Loittorengaiden käyttö ei sulje pois lähilinssin käyttömahdollisuutta. Pienimpiä kohteita kuvaan toisinaan kolmen loittorenkaan ja lähilinssin yhdistelmällä, mutta kuvanlaatu alkaa jo kärsiä sen verran, että melkeinpä samaan tulokseen pääsisi rajaamalla pienemmällä suurennoksella otettua kuvaa. Kohteen täytyy myös olla niin lähellä linssiä, että valaistuksen järjestämisessä on omat hankaluutensa.

Tämänhetkisessä kalustossa on salamana Canonin Speedlite. Kuvassa näkyy myös kameran rungon ja objektiivin väliin kiinnitetty loittorengas. Kuva: Tapio Kujala.

Loittorenkaan sisällä ei ole optiikkaa. Kuva: Tapio Kujala.

Kenkon loittorengassarja on edullinen ja monipuolinen. Näillä kolmella osalla saa rakennettua peräti seitsemän eri pituutta. Kuva: Tapio Kujala.

Lopuksi vielä esimerkkinä kolmella loittorenkaalla ja Raynox-lähilinssillä kuvattu Lasiacantha capucina -verkkolude. Tätä pientä lajia ei toistaiseksi ole löydetty Suomesta vaan yksilö on kuvattu Montenegrossa. Laji tunnetaan jo Virosta, eli se saattaa olla rantautumassa Suomeen lähivuosina.

Kuva: Tapio Kujala.

hyönteisetjärjestelmäkameravalokuvaus

Hyvän mielen joululahja!

Anna lahjaksi lumoava luontokokemus ja luonnon hyvää tekevä vaikutus. Tilaamalla tuet luonnonsuojelutyötä.