En edes ymmärtänyt, miten olen kaivannut kunnon pakkasta, ennen kuin pitkästä aikaa pääsen retkelle talven vaippaan kääriytyneeseen metsään ja hangen hautaamalle suolle. Kylmyys paukkuu kumeasti hongissa ja pakkaslumi narskuu askelten alla. Muuten ympärillä, Kurjenrahkan kansallispuistossa, vallitsee syvä hiljaisuus.

Nousevan auringon säteet luutivat pois ilmasta usvan rippeitä. Lämpöä ei sydäntalven aurinko kuitenkaan suo. Nyt, kun on matalapaine saanut väistyä, ja inversio toimii välikaton lailla estäen ilmamassojen sekoittumisen, on pakkanen päässyt kiristymään kolmeentoista asteeseen luvatun kuuden asteen sijaan.

Kuljen pastellinsävyisessä maisemassa lämpimiin talvitamineihini sonnustautuneena ja ihmettelen niin maisemaa kuin sen pieniä yksityiskohtia. Kylmyys koristaa puita jäähileillä. Suolla törröttävät järviruo’otkin ovat pukeutuneet hentoon pitsiin.

Suon jäisistä lampareista löytyy uskomattoman kauniita kiteitä. Ne ovat kuin pieniä taideteoksia. On kyyristyttävä lähelle, jotta yksityiskohdat näkee, ja mielelläni luonnon edessä kumartelenkin.

Käsillä on vuoden lyhimmät päivät, mutta aurinko on tullut esiin pilviverhon takaa. Koko päivän matalalta tuleva pehmeä talvinen valo saa ympäröivän maiseman hehkumaan. Pakkaspäivän kimmellys kertaantuu puihin kasvaneesta kuurasta.

Olen miltei pahoittanut mieleni, kun talvipäivänseisauksen aikaan sosiaalinen media tulvi kaikenlaisia kesää kohti –päivityksiä. Hiljentäkää nyt hieman; nautitaan ensin talvesta ja sen estetiikasta! Etenkin, jos saamme eteläänkin oikean talven lumineen ja pakkasineen. Sitä paitsi luonto tarvitsee talvensa; sen kylmän jakson ja pimeydenkin.

Hyvää alkanutta vuotta ja talvea!