96/2020

Toivoisin hyvää perhossyksyä. Väriloistoa ja lajien moninaisuutta. Paljon lentäviä perhosia.

Tässä yhdessä kuvassa viime viikolta neitoperho on istahtanut suuren liljankukinnon terälehdelle.

Oikein odotan, että osun aurinkoisena ja lämpimänä päivänä kunnon ojanvarsien syyskukinnoille, jotka vetävät paljon eri perhosia puoleensa. Hiljaisella metsäniityllä, -kankailla tai soilla voi myös ilahtua perhosista, joita ei ole nähnyt pitkään aikaan.

Tuntuu, että dia-kuvauksen aikana, vielä vuosituhannen vaihteessa, syksyn perhosia oli paljon, paljon enemmän.

Ps. Perhosista yön tunnelmaan. Eilen illalla, puolen tuntia auringon laskun jälkeen istuin Iso-Roineveden pohjoisen selän rannalla. Hiljaa katselin tyyntä veden pintaa. Elokuun yö tummui, kylmäkin hiipii iholle. Silloin linnut loivat ihmeellisen herkän tunnelman. Kuikkapoikue jatkoi huutelujaan hämärässä. Mutta yllättäen varpuspöllön pehmeät vihellykset toivat ilmoille rantametsiköstä erityisen salaperäisyyden. Pieni pöllö vihelsi vielä kahdeksan vihellyksen sarjan. Varpuspöllö on kiehtova, tunnelmallinen lintu! Kruunuksi järvenlahdelta kajahti sarja kurkiparin trumpetteja. Yksi pieni punatulkun kokoinen pöllö, yli metriset kurjet ja kookkaat kuikat muodostivat harvoin yhdessä kuullun trion. Myöhemmin – jo jokseenkin pimeässä, muutamien tähtienkin ilmestyessä taivaalle – laulujoutsen soitteli yöhön improvisaatioita englannintorvellaan. Syyssoitimelle yllättäen innostunut lehtopöllö esitti samanaikaisesti kaksi kirpeää, väräjävää huutoa. Lähes täydellistä!

Varpuspöllö. Kuva ei eiliseltä.