Omakohtainen turhake – näin vaihdoin siirtonurmikon kukkaniittyyn
Kotipihan muutos ylitti odotukset jo ensimmäisenä kesänä. Huolitellun nurmikon rikkominen kysyi kuitenkin kanttia.
Kesäkukkaniitty osoittautui kimalaismagneetiksi. Kuva: Anna Tuominen
Kävimme läpi teidän lukijoiden lähettämät ehdotukset ja valitsimme Vuoden turhakkeeksi 2024 nurmikon. Jäin empimään hiukan. Eikös aiheesta ole puhuttu jo kyllästymiseen asti? Vastahan Yle pelasti pörriäisiä, Suomen luonnonsuojeluliitto jätti puolet pihasta pölyttäjille ja WWF alkoi villiksi.
Kävi ilmi, että olin väärässä. Nurmikon haastajia kaivataan edelleen. Trendi on jopa päinvastainen, kun työlääksi osoittautuneita nurmikoita vaihdetaan kivetyksiin, valtaviin terasseihin tai muovisiin tekonurmiin.
Vuoden turhakkeen valinta kirvoitti paljon keskustelua, kärjekästäkin. Emme kuitenkaan ole pyrkimässä nurmikoiden täyskieltoon, kuten turhakkeesta kirjoittamassani artikkelissa käy ilmi.
Tärkeintä olisi, että kukin pysähtyisi miettimään, tarvitseeko oikeasti kaiken sen nurmikon. Voisiko villimpi piha olla paitsi monimuotoinen, myös kaunis ja helppohoitoinen?
Pääsin itse miettimään samaa kysymystä menneen kasvukauden alussa. Ostimme puolisoni kanssa rivitaloasunnon ja saimme kauan haaveillun pihan.
Edelliset asukkaat olivat selvästi panostaneet siihen: kuistin edustalla oli suuri terassi, ja melkein koko piha sen ympärillä oli katettu tuuhealla ja tasaisella siirtonurmella.
Mikä tällaisen nurmikon tarkoitus on? Ehkä edellisten asukkaiden lapsenlapset kirmasivat nurmikolla, mutta terassissakin piisaa tilaa vaikka kärrynpyöriin jos siltä tuntuu.
Tartuimme puolisoni kanssa lapioihin ja käänsimme nurmen ympäri. Aluksi tuntui kuin olisin tekemässä jotain suorastaan rikollista, särkemässä jotain ehjää ja täydellistä. Lapio upposi helposti keväisen märkään nurmeen, ja kohta riehakas olo voitti epäilijän.
Pian piha muistutti kynnettyä peltoa. Mitä luonto tarvitsee? Hullaannuin kevään voimasta ja puutarhamyymälän valikoimasta.
Haaveissani siintää monilajinen, kotoperäisistä luonnonkukista koostuva niitty. Sellainen ei kuitenkaan synny hetkessä, joten ensimmäisenä kesänä satsasin yksivuotisiin kesäkukkiin, jotta pörriäisille olisi tarjota edes jotain.
Nuoret tiklit nautiskelivat auringonkukkien siemenistä valmistautuessaan syysmuuttoon. Kuvaan osui myös kimalainen, jonka uutteruutta siemenistä on kiittäminen. Kuva: Anna Tuominen
Lopputulos ylitti odotukseni. Ruis- ja hunajakukkien meri kuhisi pörriäisiä keskikesästä pitkälle syksyyn. Harvinainen vaeltaja, isonokkosperhonen, poikkesi kylään. Auringonkukat houkuttelivat ensin pölyttäjiä ja loppukesästä parven siemeniä hotkivia tiklejä. Niiden tirskutus elävöitti pihaamme kokonaisen kuukauden.
En malta odottaa, mitä seuraava kesä ilman nurmikkoa tuo tullessaan, kun viime keväänä kylvämäni neidonkielet ehtivät kukkaan!
