Vastaako metsä aina niinkuin sinne huudetaan? Kuva: Juhani Syväoja / Vastavalo

Lapsena niitä löysi. Kaikupaikkoja. Silloin tuli harrastettua äänekkäämpää luonnossa liikkumista kuin nyt vanhemmiten, ja aina silloin tällöin metsissä samoillessa osui paikkaan, jossa ääni kimpolikin takaisin huutajalleen. Siihen sitä silloin jäätiin viihtymään ja leikkimään kaikujen parissa. Pitkän viiveen jälkeen palautuva kaiku kuulosti jännittävän vieraalta, ikäänkuin se ei olisi ollut oma ääneni. Kuka siellä vastaili?

Ei ihme, että kaikupaikat ovat aina olleet ihmisille erityisiä. Paikka jossa metsä vastaa huutoon on ollut helppo mieltää portiksi johonkin mystiseen. Kallioilta ja rannoilta on huudettu kysymyksiä, ja toivottu että jostain kaukaa kiirisi kaivattu vastaus. On luotettu luonnon viisauteen.

Kreikkalaisessa mytologiassa esiintyy nymfi nimeltä Ekho, jonka ylijumala Zeuksen mustasukkainen puoliso Hera tuomitsi toistamaan ikuisesti muiden sanoja. Myöhemmin rakkaudessa pettynyt Ekho riutuu kivettyneeksi luukasaksi, mutta hänen äänensä vastaa yhä huutajalle vuorten rinteiltä.

Ekhon tarinan innoittamana Jean Sibelius sävelsi 1914 laulun Kaiutar. Sibeliuksen koulutoveri, Karl Gustaf Larson eli Larin-Kyösti laati siihen koskettavat, kalevalaisittain tyylitellyt sanat. Teema on lähes sama kuin alkuperäisessä tarinassa: nuori neito pettyy rakkaudessa, ja kostoksi siitä eksyttää ja hämmentää erämiehiä vastaten heidän huutoihinsa:

Kaiutar, korea neito
Astui illalla ahoa,
Kaihoissansa kankahalla,
Huusi yksin huoliansa.
Tullut ei suloinen sulho,
Vaikka vannoi valallansa
Kihlaavansa kaunokaisen
Ennen astuivat ahoa
Kankahalla kuherrellen
Kilvan kyyhkyjen kisoissa
Kesäpäivän paistaessa,
Illan kuun kumottaessa.
Meni sulho sanoinensa
Impi jäi sydäminensä.
Etsii impi ihanainen
Kullaistansa kankahalta,
Huhuilevi kuuntelevi,
Kirkuvi kimahutellen
Äänen pienoisen pilalle,
Jähmettyvi, jäykästyvi,
Kaatuissansa kauhistuvi
Mustan metsän pimeyttä.
Aamulla herättyänsä
Kulkee kuje mielessänsä,
Eksyttävi erämiehen
Matkien ja mairitellen,
Niin kuin ennen eksytteli,
Sulho suurilla sanoilla,
Tuulen turhilla taruilla.

Minulle on vuosien saatossa kirkastunut, että hyvät kaikupaikat ovat aika harvinaisia. Toisaalta niiden etsiminen luonnossa huutelemalla ei enää oikein istu aikuisen elämään eikä suomalaiseen luontoa kunnioittavaan metsäkäyttäytymiseen. Kaiuttelua on kuitenkin jäänyt kaipaamaan, ja se olisi kiva ilmiö näyttää myös omille lapsille.

Viimeisin löytämäni hyvä kaikupaikka oli Espoon Nuuksiossa, Solvallan urheiluopiston rinteessä. Siellä Nuuksion Pitkäjärven yli huudettu ääni kantautui viehättävän pitkän viiveen jälkeen kristallinkirkkaana takaisin. Paikassa on sittemmin tehty rakennus- ja maansiirtotöitä ja epäilen, että kaiku on sieltä kaikonnut.

Kaikuhan on yksinkertaisesti äänen heijastumista takaisin kohtisuorasta pinnasta, esimerkiksi kalliosta. Jotta kaiku erottuisi omasta huudosta selvästi erillisenä, heijastavan pinnan pitää olla riittävän kaukana. Käytännössä kyse on kymmenistä tai jopa sadoista metreistä.

Vaikka melusaastetta on nykyään liiankin kanssa, ja kaikenlainen turha elämöinti luonnossa on epäsuotavaa, uskallan kuitenkin pyytää lukijoita kertomaan kaikukokemuksiaan ja paljastamaan hyviä kaikupaikkoja. Ilmiö on kiinnostava ja opettavainen erityisesti lapsille, puhdasta fysiikkaa. Vai jotain muutakin?

Siis:
Paljasta hyvä kaikupaikka, ja kerro kokemuksiasi kaiusta.

Kaikuja

Paljasta paras kaikupaikka tai kerro muistosi kaiuista!
  • Tunnetko paikan, jossa kaiku vastaa komeasti? Kerro paikan sijainti ja millainen se on.
  • Kerro meille muistosi kaiusta.
kaikukaikupaikka

Tilaa uudistunut Suomen Luonto!

Tunne luontosi ja tue luonnonsuojelua, tilaa lehti tai digilukuoikeus!