WWF:n Living Planet -raportti on viikon tärkeimpiä uutisaiheita. Raportti kertoi, että selkärankaisten, eli nisäkkäiden, lintujen, kalojen, sammakkoeläinten ja matelijoiden määrä on vähentynyt 60 prosenttia. Siis yli puolet on menetetty, eikä tulevaisuus näytä yhtään paremmalta.

Varsinkin tropiikissa tilanne näyttää olevan erityisen vakava. Etelä-Amerikassa selkärankaisten määrä on vähentynyt jopa 89 prosenttia, trooppisessa Afrikassa 56 ja Australiassa 64 prosenttia. Euraasian alueella, johon Suomikin luetaan, tilanne ei onneksi ole yhtä hälyttävä. Yksilömäärä on pudonnut ”vain” kolmanneksen.

Euraasian paremmalta näyttävään tilanteeseen on muutama todennäköinen syy. Suurin romahdus monien lajien kohdalla nähtiin Euroopassa jo ennen 1970-lukua, ensin teollistumisen ja nopean väestönkasvun, sitten maatalouden tehostumisen tuloksena. Euroopan selkärankaiset lienevät parhaiten tutkittuja, ja niiden kantoja on seurattu kauemmin kuin muilla alueilla. Siten täällä ollaan opittu kantapään kautta ja ehditty jo tehdä korjausliikkeitä. Monet Suomessakin sukupuuton partaalla tasapainoilleet lajit, kuten hirvi ja laulujoutsen, ovat taas runsastuneet suojelun tuloksena. Toisaalta tropiikissa maata otetaan edelleen kiihtyvällä tahdilla ihmisen käyttöön. Tilanne siellä on akuutti.

Suomessa eri lajiryhmien välillä on suuria eroja. Monista nisäkkäistä meillä on hyvät tiedot ja tilanne vaikuttaa oikeastikin aika hyvältä, naalia lukuun ottamatta. Sen sijaan esimerkiksi ruskosammakoiden, eli tavallisten sammakoiden tilanteesta on hatara kuva. Kattava seuranta puuttuu tyystin.

Lintujen runsautta seurataan Luonnontieteellisen keskusmuseon koordinoimien laskentojen avulla. Useimmista lintulajeista ollaankin aika hyvin kartalla. Lintulajeja on paljon, joten niiden avulla paljastuu kokonaiskuva eri elinympäristöjen tilanteesta.

Yksi suurimmista romahduksista on tapahtunut suokukolle. Nykyisin jäljellä on vaivaiset kolme prosenttia 1980-luvun suokukoista. Soiden suojelutilanne onkin surkea. Silti soidensuojelun täydennysohjelma, jolla oli tarkoitus suojella 100 000 lisähehtaaria, vesitettiin vapaaehtoiseksi suojeluksi nykyisen hallituksen toimesta.

Luontoselvitysten parissa työskentelevä ystäväni totesikin, että jos suolta ei löydy erityisiä luontoarvoja, alueelle yleensä automaattisesti myönnetään lupa turpeen nostoon. Missä silloin riittää enää tilaa yleisille lajeille? No ei sitä riitäkään. Suojellaanko lajit siis vasta, kun elinympäristöt ovat kutistuneet niin pieneksi, että lajien säilyminen on uhattuna? Ylipäänsä tuntuu, että nykyinen luonnonsuojelu on tulipalojen sammuttelua. Kynsin hampain pidetään kiinni niistä uhanalaisista lajeista, jotka pikkuhiljaa valuvat kohti sukupuuttoa, sen sijaan, että kaikille lajeille turvattaisiin riittävästi elintilaa jo ennen kriisiä.

Ainut keino turvata lajien tulevaisuus on säilyttää riittävästi niiden elinympäristöjä. Lajikeskeisestä suojelusta pitäisikin siirtyä elinympäristöjen suojeluun. Tietysti lajin yksilömäärän seuraaminen toimii hyvänä mittarina miten suojelussa ollaan onnistuttu, tai uhkaako lajia jokin muu vaara, kuten ympäristömyrkky tai salametsästys.

Viime viikolla pohdin elinympäristöjen suojelua tehdessäni juttua lahokaviosammalesta, josta voitte lukea seuraavasta Suomen Luonnosta 9/2018. Lahokaviosammal on rauhoitettu, äärimmäisen uhanalainen, EU:n luontodirektiivin suojelema ja lisäksi ympäristöministeriön erityisesti suojeltujen lajien listalla. Näiden lajien elinympäristöjä ei saa hävittää tai heikentää, eli lahokaviosammalen löytyminen voi muuttaa kaavoitusta tai hakkuu- ja rakennussuunnitelmia.

Tämä on juuri sitä tulipalojen sammuttelua. Sen sijaan, että suojeltaisiin tietty alue, tässä tapauksessa runsaslahopuinen vanha metsä, suojellaan yhden lajin esiintymä. Esiintymä pitää löytää, kartoittaa ja rajata: tämä kanto suojellaan, tuota ei. Siitäkin huolimatta, että tiedossa on, että samassa metsässä elää hyvin todennäköisesti kymmeniä muitakin uhanalaisia lajeja.

Nykyinen tehometsätalous on suurin yksittäinen syy ihan kaikkien lajien uhanalaisuuteen Suomessa. Etelä-Suomessa tilanne on erityisen kriittinen: suurin osa uhanalaisista metsälajeista elää karkeasti vedetyn Vaasa–Vaalimaa -linjan eteläpuolella, pohjoisessa niitä on vähemmän.

Tulevat eduskuntavaalit on nimetty ilmastovaaleiksi. Sama konsti mikä puree ilmastonmuutokseen, auttaa myös jarruttamaan kuudetta sukupuuttoaaltoa ja eläinkantojen romahtamista: kuluttamisen vähentäminen.

Vaaleissa voi äänestää ehdokasta, joka ei kannata biotaloushuumassa hakkuiden ja turpeen noston lisäämistä, ja antaisi paremmat resurssit luonnonsuojeluun. Sipilän hallitus muuten alkutöikseen leikkasi valtion luonnonsuojelubudjetista 62 prosenttia. Toki vaalien lähestyessä luonnonsuojelu sai pientä lisärahoitusta, mikä on tietysti hyvä, mutta se ei likimainkaan paikkaa alkuperäistä lovea. Vaaliuurnilla tavataan!